Laiskuus on perisyntini. Nykyään, kun ei oikein ole pakko tehdä mitään, en tosiaankaan saa mitään aikaan. Eilen kirjoitin 18 kohdan muista-listan, mutta en ole toteuttanut vielä yhtäkään kohtaa. On paljon mielyttävämpää vain lueskella tyhjiä höttökirjoja tai katsoa tv:tä tai hengailla poikakaverin kanssa. Olen kohta kuin lihava vanha kissa, joka jaksaa vain nukkua ja syödä.

Syömisestä puheenollen. Syön nykyään aivan valtavia määriä. Syön jatkuvasti (ja myös lihon lupaavaa vauhtia). Mieheni väittää toki, että mahani on kiva, mutta olen vähän huolissani tästä suuntauksesta. Minun tekee vain jatkuvasti aivan hillittömästi mieli rasvaista ruokaa. Kuin en olisi kylläinen koskaan.

Maailma näyttää hillittömän vihreältä ikkunani takana. Aurinko valaisee pehmeästi maisemaa ja hei, nyt on kevät viimein taas! Masennus on jättänyt minuun niin syvät jäljet, etten koskaan pääse niistä eroon, mutta ainakin nyt on hyvä olla. Luojalle kiitos mielialalääkkeistä. Vasen käsivarsi on edelleen raidallinen, vaikka viiltelystä onkin aikaa. Arvet eivä koskaan häviä. Itken usein, olen ehkä vähän alakuloinen välillä. Mutta enää ei ahdista.

Näin viime yönä painajaista, jossa sain äidinkielen tekstitaidon kokeesta todella huonoja arvosanoja. Naurettavaa sinänsä, sillä olen jo saanut äidinkielen alustavat tulokset, mutta herätessä oli kamala olo. Niin tosiaan, sain opettajani arvostelun mukaan pisteet 5, 6 ja 5, eli kerrottuna 48. Haluan tosiaan sen laudaturin.

M