Olen tarkoituksella jättänyt kirjoittamatta. Tuntuu kuin ei olisi aikaa saati tahtoa. Ympärilläni pyörii jännittävä maailma. Olen mukana siinä pyörteessä. Miksi jaksaisin enää kiinnostua sisäisestä maailmastani?

Olen noussut. Ankea tammikuu avautuu silmieni edessä. Sen vihreys on pelottavaa. Kaikki on juuri nyt kovin pelottaa.

Onneksi sillä pojalla on ruskeat silmät. Onneksi se nauraa paljon. Onneksi se tykkää minusta.

On vähän helpompi olla, kun on joku, jota pitää kädestä. On vähän helpompi olla.

Minä murskasin sen sydämen, joka on minulle kaikkein rakkain. Minun oli pakko. En olisi voinut jatkaa enää. Se sattui kuin jäinen nuoli. Itkin pimeässä yössä nimettömän rakkauteni perään. Suljin syliini toisen pojan. Itkin tuskaa. Luovuin. Kuulin kuinka se toinenkin sydän itki jossain kaukana. Vasten minua löi onnellinen sydän ja täytti minut onnellaan.

Minä en tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Viha on pois viimein.

Sinäkin annat minulle vielä anteeksi. Sinä ymmärrät, ettei mikään olisi voinut enää jatkua. Sinä nouset ylös ja kohtaat maailman. Saat uuden nuken. Sinä löydät aivan varmasti vielä jostain jonkun, vaikkea kukaan voikaan rakastaa sinua kuten minä rakastin. Rakastan. Itket säpäleiksi lyötyä sydäntäsi ja minä itken julmuuttani. Maailma itkee ympärilläni, mutta minä olen vahva. Osaan jo kävellä. Osaan nousta seisomaan huterille jaloilleni ja ottaa haparoivia pieniä askeleita. Minä osaan.

Rakkaus ei lopu, se vain muuttaa muotoaan. Minun rakkauteni sinuun ei lopu koskaan ja siksi minun piti tappaa sinut. Anna minulle minun elämäni. Sinäkin rakastat minua ja siksi annat minun olla onnellinen.

M