"Elise, olet hyvä näyttelemään, mutta minä näen suoraan lävitsesi!" Näin dramaattisesti totesin kesällä 2003 kuvatussa elokuvassa.

Ala-asteeni täytti 80 vuotta. Rakas vihattu vanha rapistunut rakennus ja sen sisään jumiutuneet painajaiset. Opettajat, joita olen reilusti pidempi nyt. Opettajanhuoneen siniset sohvat. Vaaleanpunaiset seinät. Valuneet ikkunat. Pieni sali. Lopulta minä rakastin sitä paikkaa.

Oppilaat lauloivat sydäntäsärkevän kauniisti kauneimman kaikista lauluista. Kyyneleet kohosivat silmiini, kun muutama kymmenen pientä ääntä kohosi korkeuksiin: "Täällä pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla!" Se olikin parasta siinä koulussa. Jokaisella oli mahdollisuus esiintyä, taidoista riippumatta. Ala-asteella opin rakastamaan lavalla olemista.

Ne kaksi poikaa, jotka ovat aina asuneet naapurissa. Toinen niistä on jo kihloissa. Silti me nauramme yhä samoille jutuille. Meitä yhdistää menneisyyden vankka side. Meitä yhdistää ne kaksi huonoa elokuvaa, joissa olen vaaleanpunainen norsu ja siskoni on pieni poika. Kaikki oli silloin niin hyvin.

Saatana. S, joka suhisee eroottisesti ja pehmeästi. A saa huulet avautumaan kevyesti. T tuo painoa ja rajuutta. N pehmentää lopulta kaiken. Saatana on kaunein kaikista sanoista, tarkoitti se mitä hyvänsä. Se soi kuten suomen kielen kuuluukin soida.

Olen tänään onnellisempi kuin ikuisuuksiin. Pehmeä rauha on pesiytynyt mahani pohjaan ja se lämmittää sielua myöten.

Olisimpa vielä se pieni tyttö, joka rakasti satuja ja laulamista.

M