En ole vihainen. En ole surullinen. En ole pettynyt. Olen nyt aivan turta. Eilinen päivä kulki ahdistuksesta paniikkikohtauksiin ja kyyneliin. En yleensä ole näin herkkä. Nyt haluaisin vain sulkea silmät ja unohtaa, että mitään tapahtui. En kestä mediaa, joka mässäilee tapahtuneella. En kestä ihmisiä, jotka sanovat "Hyvä, että se kuoli itse". Olen onnellinen, etten ole tänään koulussa, ettei minun tarvitse sietää hiljaisia hetkiä ja surullisia aamunavauksia, keskustelua.

Sillä minä tiedän, miltä siitä pojasta tuntui. Voin vain toivoa, että viimein huomattaisiin, millaista tuskaa kytee oman rakkaan hyvinvointivaltiomme nuorten mielissä. Useimmat lähtevät hautaan yksin. Pitäisikö kaikkien viedä mukanaan kahdeksan muuta, että asia huomattaisiin? Minä en hyväksy sitä tekoa. En voi kuitenkaan vihata sen tekijää. Minäkin vihaan yhteiskuntaa. Minä vihaan maailmaa.

Maailma romahti yhden lauseen aikana.Olisi edes Jumala, johon turvata. Kukaan ei edes halaa.

M