Koulun on vallannut villitys: pienet oppilasryhmät seisovat nurkissa ja käytävillä, mutta toisin kuin ennen, kaikki ovat hiljaa. Jokaisella on kädessään jokin kulunut ja likainen, haiseva, kirja. Äidinkielen luokasta mukaan tarttunut. Ketään ei kiinnosta vähääkään lukemansa teksti. Välillä joku silmäilee pientä ja suttuista monistetta, johon on kirjoitettu muutamien kirjojen nimiä. Epätoivoisin ilmein oppilaat laskevat lukemiaan kirjoja ja miettivät, mitkä mahtavatkaan olla lyhyimpiä. Tuntemattomat sotilaat ja Sinuhet kiertävät kädestä toiseen. Minä olen liittynyt mukaan, mutta toisin kuin muilla abeilla, minulla ei ole aikomustakaan lukea kirjallisuuden kaanonia. Kannan käsissäni paksuja kirjoja, omia kirjojani. Luen kuin en koskaan saisi kylläkseni kirjaimista. Toisin kuin tylsistyneesti huokailevat teinipojat ja vastentahtoisesti silmiään siristelevät prinsessat, keskitän koko keskittymiseni, kaiken intohimoni teoksiini repussani. Kannan mukanani Juha Itkosta ja Riikka Pulkkista. Käytän vapaat hetkeni Anna-Leena Härkösen seurassa.

Älkää käsittäkö minua väärin. Kyllä minä voin sen Tuntemattoman lukea. Heti, kun se herättää minussa jotain. Tänään Anna minun rakastaa enemmän tai Raja polttavat sormissani, ovat perhosina vatsassani ja Helkavirret jäävät koskemattomina hyllyyni.

M