Silloin, silloin joskus. Kun minun elämässäni ei vielä ollut psykologeja ja psykiatreja, sairaanhoitajia, lääkkeitä ja musteläiskätestejä, mietin joskus, että menen kirkkoon. Istun kovalle ja kylmälle penkille. Ystävällinen vanhempi nainen tulisi istumaan viereeni ja kysyisi, mikä on hätänä. Minä istuisin siinä ja itkisin ja kertoisin kaiken. Kysyisin, mitä pitää tehdä. Nainen olisi ehkä halannut minua, nainen olisi ymmärtänyt. Se ei olisi tyrkyttänyt Jeesusta ja Jumalaa. Se olisi vain ymmärtänyt ja antanut minun itkeä.

Nyt minä olen lääketieteellinen tapaus. Diagnoosi F32.9. Määrittämätön masennus. Mitä sekin tarkoittaa? Nekään eivät tiedä. Eikö sen sairaanhoitajan ainakin pitäisi tietää? Sehän tietää kaiken. Se jumalauta tietää, milloin minä aloin masturboimaan.

Eikö se oikeasti tiedä, miksi kaikki meni päin vittua?

Miten minua auttaa se, että näen epäselvässä läikässä kuolleen jättiläisen? Mitä ne sen perusteella minusta tietävät? Eivät yhtään mitään. Ne eivät tiedä minusta yhtään mitään.

Pohjaton väsymys. Kuilu, jonne putoaa. Putoaa eikä koskaan tule pohjaa. Kaiken takana väijyvä kasvoton suru. Harmaa ja rajaton. Sanat, joita kieli ei jaksa muodostaa. Lamaantuneet kasvolihakset. Miten hymyillään? Mielessä ne yhdet silmät, jotka ymmärtävät. Silmät, joista kuvastuu huoli ja lempeys. Sanomattomat sanat. "Sinä olet minun ystäväni, kallis rakas ystäväni". Pää, joka kääntyy vielä kerran katsomaan. Kädet, jotka puristuvat ympärille. Huulet, jotka osuvat pehmeästi poskelle. Hän luo minuun voimaa olemassaolollaan. Minä rakastan häntä niin paljon, että halkean.

Hän on vain yksi esimerkki. Minä rakastan jokaista ystävääni. Rakkaus on niin suuri tunne. Se lamauttaa hengityksen. Se puristuu tiukasti rinnan ympärille ja jää siihen. Ei se päästä irti. Vaikka se sattuu, se pitää minut koossa ja palauttaa hymyni minulle. Ilman rakkaitani en olisi mitään.

M