Ilta on jo muuttunut tummaksi ja peittäväksi pimeäksi. Ympärilläni 15 000 ihmistä on kuin samaa kiihtynyttä hengitystä. Käteni ovat kohti taivasta ja pyörin ympyrää. Toisella puolellani pieni mies soittaa kauneimpia olemassa olevia säveliä, toisella puolella taivasta valaisevat monenkirjavat ilotulitukset. Nauran. Nautin. Huudan. Olen onnellinen.

Niin päättyi tämän kesän onnellisin viikonloppu Korson Ankkarokissa omalta osaltani. Kahteen päivään mahtuu paljon iloa.

Kävin läpi tuskaisesti polttavan helteen, joka sai ihoni hehkumaan kipeän punaisena. Koin iloisen naisen, joka puri minua olkapäähän. Ankkarock oli suudelmia poskilla ja välittämistä. Ankkarock oli rakkautta, suurta kollektiivista rakkautta. Ankkarock oli "minä välitän sinusta", vaikkei kukaan sanonutkaan sitä ääneen.

Minä sain tarvitsemaani turvaa miekkosesta, joka on enemmän kuin ystävä, mutta vähemmän kuin rakastaja. Hänen jokainen katseensa ja jokainen eleensä on huolehtiva, muttei hän silti ole holhoava. Hänen olemassaolonsa luo ympärilleni rauhaisan kehän ja kun hän halaa minua yllättäen, se merkitsee enemmän. Hänen tyttöystävänsä kävelee rinnalla ja juttelee mukavista asioista ja on hirmuisen kiltti. Hirmuisen mukava. Uusi ystävä, uusi ymmärtäväinen ystävä. Minä katson heitä yhdessä ja tiedän heidän kuuluvan yhteen. Ajatus tuo mustasukkaisuuden katkerien pilvien sijaan aidon hymyn kasvoilleni. Minun ystäväni ovat onnellisia.

Rakkaus sai väkivaltaisen päätöksen yöllä, kun minut käytännöllisesti katsoen heitettiin Nine Inch Nailsin keikalla moshpittiin. Siellä koin lämpimän ekstaasin ja koko ruumistani vavahduttavan vapauden. Soitto upposi sisääni ja eli minussa ja minä elin siinä pitissä. Pompin niin pitkään, että keuhkoni olivat räjähtämispisteessä. Huusin niin, että kurkkuni muuttui araksi ja veriseksi. En tuntenut yhtäkään ihmistä ympäriltäni, mutta heidän hikensä tuoksu on minussa.

Taide on vastarintaa.

M