Haluaisin olla Otto Grundströmmin runojen nainen. Tai oikeastaan haluaisin vielä enemmän olla runoilija, kapinallinen ja boheemi, taiteilija. Haluan, että se runoilijavaari ei koskaan siirtäisi katsettaan pois silmistäni ja jatkaisi huumaamistani petollisilla sanoillaan. Sitten se toinen vanha mies, se pelottava mies, joka katsoo tiukasti silmiin lasiensa yli ja kertoo tuntevansa koko modernin runouden kirjon ja minä mietin, että tunnenhan minäkin Tommy Tabermannin. Otto Grundström seisoo vieressäni ja katsoo minua kauniilla silmillään ja hymyilee ja vatsassani lentelee parvi pieniä perhosia. Kaikki polttavat tupakkaa, runoklubi on melkein kuin ketjupolttajien vuosikokous. Kustannusyhtiön toimitusjohtajalla on nauravat silmät ja se käskee lähettämään käsikirjoituksia luettavaksi ja polveni notkahtelevat kaikkien niiden taiteilijoiden keskellä. Baaria pitää pelottavan näköinen nainen, joka tarjoaa minulle juotavaa ja kumartaa hämmästynyttä ilmettäni. Kustannusyhtiön johtaja kaivaa pohjattomasta repustaan minulle sylin täyteen runokirjoja, joita runoilijat signeeraavat ja minua itkettää. Minua itkettää.

Kun pääsin kotiin, kaivoin puolitäyden punaviinipullon ja pidin yksinäiset jatkot runokirjojen kanssa.

M