Olisipa minulla ystävä. Ystävä, joka vastaisi soittoihini. Ystävä, joka ilahtuisi kuulleessaan ääneni. Ystävä, joka ymmärtäisi ja välittäisi. Minulla on vain varjoja seinillä ja kirjaimia vailla mieltä ruudulla.

Kaiken päällä tuntuu olevan paksu peitto. Pelkoa ja ahdistusta, sietämätöntä hiljaisuutta. Ei ole mitään. Täällä ei ole mitään.

Surunukke on minun sieluni pieniä ja kipeitä palasia. Kirjoitukset eivät ole totta, eivät minun tai kenenkään muunkaan elämää, mutta kuitenkin minua. Ehkä joku joskus voisi löytää minut tarinoistani.

Vatsaa polttaa ja kurkkua kuivaa. En haluaisi olla tässä. Otan jo paineita koulusta ja kirjoituksista. En halua palata kouluun. Haluan vain kirjottaa.

Miksi minullakin on tuollainen kirottu kapistus? Tyhjänpäiväinen esine, tämän löysän ja tylsistyneen elintason tympeä symboli. Globalisaation ja individualismin tunnus, lapsityövoiman ylläpitäjä. Muistissaan toista sataa ihmistä, nimiä. Halvan muovikuoren sisällä tarkkaa elektroniikkaa, mahdollisuudet vaikka mihin. Mutta ei lämpöä, ei lohtua. Pelkkää halpaa muovia. Pelkkiä muovisia nimiä ja numeroita niiden tunnuksina. Mutta ei ketään, kelle soittaa.

Minulla on ikävä ihmisiä.

M