Tänään on ollut melkoisen mukavaa. Sisko kävi täällä kääntymässä ja piristämässä. Sain lisää Frendejäkin. Nukuttaa vain niin vietävästi jo.

Minulla on jatkuvasti nälkä. Outoa. Ihan oikeasti fyysinen nälkä. Yleensä minun joko tekee mieli ruokaa tai sitten ruoka inhottaa minua, mutta ei minulla koskaan nälkä ole. Jännittävä uusvanha fyysinen toiminto. Tai oikeastaan melko ärsyttävä.

Nykyään olemme miekkosen kanssa jonkinlaisia kirjekavereita. Minun kirjeeni ovat hivenen, noin kuusi kertaa, pidempiä kuin hänen, mutta kirjoitteleepa tuo mies minulle kuitenkin. Ihanaa olla väleissä hänen kanssaan. Rakastan häntä, mutta sille ei voi mitään. Hän tietää sen ja se ei ole enää edes mikään verhon taakse lakaistu salaisuus. Hän on myös yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka nostavat esiin sen, etten ole kunnossa. Eikä hän tee sitä mitenkään ärsyttävän uteliaasti, enemmänkin suojelevasti. Se tuntuu hirmuisen hyvältä.

Olen alkanut olla ihmissuhteissa omilla ehdoillani. Aivan niin pelokkaana, herkkänä, kilttinä ja ujona kuin olen. En halua enää sitä punkkariroolia. En vain ole sellainen. Oikeasti, mitä pahaa siinä on, jos kauhuelokuvat pelottavat? Sehän on niiden tarkoituskin.

Sisko sanoi, että olen liian kiltti. Hiljainen, rauhallinen ja tottelevainen. Minulle ei koskaan tullut edes teini-iän kapinointivaihetta. Olen aina niellyt kaiken ja antanut kaikkeni. Tässä sitä ollaan, ranteet verillä ja pää pillereitä pullollaan.

M