Elämä on palannut tavanomaisiin uomiinsa. Minä olen maannut sängylläni ja tuijottanut Frendejä. Enempää en oikeastaan saa aikaan. Keskustassa kävin kääntymässä T:n kanssa. Nyt on jo ilta, ja odotan vain, että pääsen nukkumaan.

Ajattelin kertoa miekkoselle, että ei mennyt ihan putkeen Provinssissa. Toki minulla oli hauskaa ja hän pääasiassa kohteli minua hyvin, mutta ahdistelua en haluaisi hyväksyä keneltäkään. Tottakai minä hänelle anteeksi annan, antaisin varmasti murhaajallenikin. Olen aika anteeksiantavainen.

Alan jo hallita autoa ihan mukavasti. Minä en pidä ajamisesta. Se on stressaava, saastuttavaa ja mikäänlainen hurmos ei minua saavuta. Elämästä se tekee helpompaa, eikä siitä sen enempää.

Opettajani lähestyi minua sähköpostilla tänään kyselläkseena tutkielmaprojektistani. En ole edes aloittanut, ehkä huomenna. Olisin paljon parempi tutkimuksen kohde kuin tekijä nykyään.

Elämässä on valoa nyt. Vaikka sairastelu on tehnyt elämästä helvettiä aika ajoin, on se myös opettanut ajattelemaan. Tai ehkä minä sairastuin, koska aloin ajatella. En voi tietää.

M