Eilisen surkeuden jälkeen tämä päivä on auennut melkoisen valoisana. Aamupalaksi suklaakeksejä, jäätelöä ja Nirvanaa. Ei terveellistä, mutta tekee kaikesta hieman siedettävämpää. Vielä kun saisi olla ihan yksin.

Vaikka toisaalta, hirvittävästi kaipaisi ihmisiäkin. Olisi mukavaa lähteä rannalle parin ystävän kanssa rentoutumaan. Eväät voisi pakata kylmälaukkuun ja naistenlehdet tarjoaisivat viihdykettä. Nuo pari ystävää nyt vain puuttuu tästä yhtälöstä. Aika harvassa ovat ne ihmiset, joiden kanssa voisin olla avoimesti rannalla. Minua ei saisi painostaa puhumaan, muttei ihan hiljaakaan saisi olla. Ei pitäisi pelätä arpia ja haavoja, mutta niistä ei saisi välittää liikaa. Minun käteni on aivan hirveän näköinen nykyään. Ranteesta kyynerpäähän arpien raidoittama. Kyllä minua kaduttaa, että aloitin viiltelyn. Tai oikeastaan kaduttaa, että hain apua liian myöhään.

Tuo vaihto-oppilastyttö vaivaa minua. Se on omissa oloissaan suurimmaksi osaksi. Minä vaikutan varmasti todella tylyltä, kun en jaksa jutella hänen kanssaan. Hänen kanssaan oleminen on vaikeampaa kuin muiden. Meistä ei tämän vuoden aikana ole tullut mitenkään hirvittävän läheisiä ja kun hän hiipii ympäri taloa on kuin minua ei olisikaan, se on puistattavaa.

Puistattava oli myös Battle Royale, jonka edellisyönä katsoin. Ahdistava elokuva, jossa valonpilkahdukset olivat vähissä. Elokuva oli verellä kuorrutettu ja sen yhden pojan, Kiriyaman, raivohullut kasvot seuraavat minua unissani. Hieno elokuva kuitenkin.

Tänä aamuna, kun istuin terassilla yöpaidassa ja aurinko lämmitti selkää, ei mikään olisi voinut tuntua kaukaisemmalta kuin Battle Royale. Kun alkoi tulla kuuma, tulin sisälle ja laitoin Nirvanan soimaan hiljaa. Oli hieno kuunnella kerrankin musiikkia hiljaa. Olin puolihorroksessa sohvalla ja Kurt lauloi minulle haudan takaa. En kutsuisi sitä onneksi, mutta se antoi tälle päivälle tarkoituksen.

M