Herranjestas. Vaikka muuten olisi kuinka hyvä olla, psykologilla alkaa aina itkettää. Mieleen tulvivat ne huonoimmat hetket. Tajuntaan iskeytyy pieniä teräviä sanoja, kuten "masennus", "vakavaa" tai "lääkäri", ja niille ei voi mitään. Itsekin tietää, että ne ovat totta.

Masennus on jatkuvasti läsnä. Vaikka olisikin hyvä olo, sen huomaa. Suupielet eivät jaksa kääntyä ylöspäin tai kieli muodostaa pitkiä lauseita. Se tumma paksu verho on takanani varjostamassa jokaista askeltani. Puhalluksenkin voimasta minä kaadun vasten sitä ja se peittää minut, sulkee tummaan syliinsä. Minä tappelen sitä vastaan, haluan repiä sen pois päältäni ja joskus minun on niin vaikea hengittää sen läpi, että vain terävällä veitsellä voin viiltää sitä rikki. Samalla minä rikon itseäni

Pikkuhiljaa masennuksen rinnalla on alkanut kulkea toinenkin, ovelampi, varjostaja. Se ei tarvitse puhallusta ottaakseen minut valtaansa. Se tunkeutuu ajatuksiini kirkkaina kesäpäivinä ja rauhallisina hetkinä. Se valtaa mieleni ja saa minut toimimaan vasten omaa järkeäni. Tätä seuralaista kutsutaan addiktioksi.

Minä en tiedä, mitä minä olen tämän kaiken alla. Mitä minusta on enää jäljellä? On vain vihaa ja surua, joille ei löydy syytä tai kohdetta.

M