Tänään, kun on niin lämmin ja aurinkokin paistaa, on vaikeaa. Eivätkö ihmiset halua nähdä ilmiselviä asioita vai ovatko he vain niin välinpitämättömiä? Minä pelkään aivan suunnattomista sitä päivää, kun kaikkia romahtaa. Kun joku kysyy, mitä käsissäni on, kun en voi näyttää niitä. Vai voinko minä todellakin kulkea koko kesän huppari päällä herättämättä kummastusta? Ovatko ihmiset niin valmiita suojelemaan omaa käsitystään minusta? Salaisuuden kantaminen painaa.

Viikon päästä on Placebo. Kahden viikon päästä täytän kahdeksantoista. Ihmeellistä, että olen päässyt näin pitkälle. Vielä hetki sitten olin aivan varma, ettei minulle tulee kesää enää koskaan. Onhan se vieläkin vähän epävarmaa toki.

Olen tänään saanut jopa tartuttua koulukirjoihin. Matikasta en ymmärtänyt mitään ja ranska kaatui sanakirjan puutteeseen. Maantieto sentään sujuu. Enää en jaksaisi tähän päälle ottaa yhtään stressiä.

Ne ihmiset, jotka romantisoivat mielenterveysongelmia, eivät itse ole kokeneet niitä. Stereotyyppinen kärsivä taiteilija tai mielialalääkkeitä napsiva bisneshai eivät ole mitään tavoittelemisen arvoista. Harmaassa maailmassa ei ole mitään hienoa tai kaunista. Tänään kaduttaa, että aloitin viiltelyn. Tänään kaduttaa, etten hakenut apua aikaisemmin. Nyt jokainen, joka haluaa, voi lukea minusta päältä, mitä minulle kuuluu. Se, kuinka moni ymmärtää näkemäänsä, onkin sitten aivan eri asia. En jaksa uskoa, että kovin moni. Minut luultavasti leimataan siihen emo- tai goottiteinien ryhmään, jossa on niin vitun hienoa olla jotenkin ongelmainen ja kärsiä jatkuvasti jostain. Aivan kuin kärsimys jalostaisi ihmisiä. Tuskin kovin monelle tulee mieleen, että minulle vaihtoehdot ovat olleet joko kipeitä haavoja ja arpia tai sitten koko lääkekaappi kerralla naamaan. Ei tällaisessa elämässä ole mitään kivaa.

M