Hiuskompleksi nosti tänään päätään. Oikeastaan se nosti jo viime viikolla, kun kerroin perheenjäsenilleni tarpeestani kampaajan palveluille. "Et sitten tee mitään hirveetä" oli äidin kommentti ja "Tasoitat vaan pari senttiä latvoista" totesi isä. Välillä minusta tuntuu, että vanhemmilleni olisi aivan sama, vaikka minä makaisin alasti taju kankaalla katuojassa, kunhan kalliit hiukseni ovat pitkät, kiharat ja aivan kuten ovat olleet viimeiset kahdeksantoista vuotta. Eräs tämän perheen suurimmista kriiseistä oli, kun reilu vuosi sitten leikkasin hiukset. Minun on äärettömän vaikea suhtautua hiuksiini, sillä minua on kiusattu niiden takia niin hirvittävän paljon. Kampaajalla meinasin itkeä tänään. Tokihan minä tiesin, ettei kampaajalla ole mitään taikasauvaa, jolla taikoisi hiukseni suoriksi. Toivoa kai silti saa. Ihmeitä ei tapahtunut ja sydän oli särkyä, kun jouduin toistamaan isäni sanat kampaajalle. Pari tuntia myöhemmin kävin varaamassa uuden ajan. Minä värjään hiukseni. Mustat rastat houkuttelisivat myös, mutta se olisi jo liian radikaalia. Minulla olisi halua tehdä paljon kaikkea, en vain kestä ajatusta muutoksia seuraavista riidoista.

Kävin kaupungilla tutkimassa lävistysliikkeen hinnastoa. Kielilävistys, viisikymmentä viisi euroa. Olisikohan mahdollista, että saisin jonkun esimerkiksi stipendin tänä vuonna? Olen ainakin panostanut aivan käsittämättömän paljon kouluun. Vai toivonko sisaruksia kustantamaan kyseisen toimenpiteen minulle syntymäpäivälahjaksi? Vanhempani sekoavat siitäkin. Niille on niin tärkeää, että minä olisin sellainen täydellinen pikkutyttö heidän talutusnarussaan. Toisessa kädessään he pitävät minun todistuksiana: "Katsokaapas tätä! Tällaisen, näin hyvän tytön, me olemme kasvattaneet". Salassa pidetään itse itselleni tuottamat arvet ja psykologilla tuhlatut tunnit. Kehykset kunnossa, kaikki kunnossa.

Ryhmänohjaajani kanssa keskusteltuani päätin myös jättää matikan kirjoituksissa väliin ja ottaa tilalle ruotsin. Matikan koe meni tänään niin huonosti, ettei ole mitään järkeä kirjoittaa sitä. Ruotsi sujuu, jos vain viitsin olla ahkera. Vanhempani ovat varmasti sitä mieltä, että kyllähän matikka kirjoittaa pitää. Oli se sentään peruskoulun päättötodistuksessa täysi kymppi.

Leikin hyvää ihmistä ja toteutin sen, minkä olisin halunnut tehdä jo kuudentoista ikäisenä: liityin amnesty internationalin jäseneksi. Viimeinkin olen tarpeeksi vanha. Nyt tuo ihmisoikeusjärjestö vie vähäisistä varoistani viisi euroa kuukausittain. Suuri raha se on minulle, mutta uskoisin amnestyn osaavan kuitenkin käyttää rahani paremmin kuin minä. Taas yksi asia, jonka jätän mainitsematta kotona. Perheeni ei usko avustusjärjestöjen oikeasti auttavan ketään. Niin he ainakin sanovat, oikeasti tuskin välittävät yhtään. Minulle on aina ollut tärkeää edes yrittää auttaa. Jonain päivänä saatan ihan hyvin olla juuri em. järjestössä tai esimerkiksi YK:ssa töissä. Tai jonain päivänä saatan minäkin tarvita apua.

Itku on ollut hirvittävän herkässä jatkuvasti. Olo on vaihdellut pahoinvoinnista siedettävään, mutta viiltely on taas alkanut hallita ajatuksia. Viime yönä en oikein nukkunut, koulu stressasi.

Placebo on ihan pian ja kyllä minä aion jonottaa. Saattaa olla viimeinen mahdollisuus sille ja miekkosen seura ei tunnu houkuttelevalta. En jaksaisi yrittää hymyillä.

Lukemista, lukemista. Olisipa joskus aikaa valita itse, mitä lukee.

M