Minä rukoilin. Tai en minä tiedä, oliko se rukous. Makasin trampoliinilla, tuijottelin taivasta ja juttelin sille. Pääni yllä kiemurteli tummia pilviä ja tuuli heilutti puita. Minä puhuin kuiskaten, aluksi englanniksi ja sitten suomeksi. Minä puhuin menneisyydestä, nykyisyydestä, kuolemasta ja tulevaisuudesta. Kukaan ei vastannut eivätkä jumalan kasvot ilmestyneet taivaalle. Oli mukavaa jutella, vaikka ajattelin puhettani kirjoitettuna. Ajattelen usein yksinpuheluni enemmänkin kirjoituksena kuin puheena.

Siitä on varmasti kymmenisen vuotta, kun olen viimeksi rukoillut. Nuorempana saatoin rukoilla joskus, jos pelotti oikein kovasti olla yksin kotona. Silloin auringonvalo heijastu paperienkelin siivistä ja minua ei enää pelottanut niin paljon. Teininä menetin uskoni kristilliseen kirkkoon. En olisi halunnut käydä rippikoulua ja uskontoakin opiskelen yleissivistyksen vuoksi.

Tämä johtuu nyt siitä pojasta, jonka kanssa kahvittelin perjantaina. Hän kertoi minulle haluavansa papiksi ja se oli minusta hienoa. Ihailen hänen rohkeuttaa, kun monilla on niin hirvittävän kielteinen asenne kristinuskoon. Minusta hänestä tulisi oikein hyvä pappi.

Minä en tiedä, uskoako jumalaan. Hirvittivän kiltti hän ei minulle ole ollut. Kohtaloon en halua uskoa. Nuoret usein uskovat tietävänsä kaiken niin ehdottoman varmasti. Minä voin sen myöntää, minä en tiedä, onko jumalaa olemassa. Jos ei mitään muuta, ainakin paha olo saa ajattelemaan.

M