Hassua. Minussa on jokin vähän kummallisesti. Siinä missä naisilla yleensä kuukautiset aiheuttavat itkuherkyyttä ja mielialan laskua, minulla ne vaikuttavat juuri päinvastoin. Kuukautisten aikaan olen energinen ja iloinen, tarmoa täynnä. Kyyneleetkin ovat pysyneet koko päivän poissa silmistäni. Onkohan hormonitasapainossani jokin vinossa?

Tänään on ollut terveyspäivä. Koulussa oli jumppahetki ja tein yhdeksän kilometrin pyörälenkin ihan huvikseni. Ruuaksi olen tänään syönyt tomaattikeittoa ja sämpylää. Jos tällä ei laihdu, niin ei sitten millään.

Tomaattikeittoa kokkaillessa testasin keittiön veitsiä itseeni. Pakko todeta, että isän partaveitsi taitaa olla tämän talon terävin veitsi. Mielialan nousu ei vaikuta mitenkään taipumukseeni, riippuvuuteeni, viillellä. Olen aika kahden vaiheilla, pitäisikö huolestua.

Psykologin pitäisi huomenna olla selvä. Istuin tänään terveydenhoitajan huoneessa, kun hän soitteli ja soitteli. Jossain vaiheessa tuntui jo aika epätoivoiselta, mutta kai tämä viimein alkaa tulla selväksi. Haluan ihan oikeasti selvittää omat asiani.

Söin aika paljon sitä tomaattikeittoa ja se oli pahaa.

Huomenna on uusintakokeet. Taidan ottaa sovinnolla matikasta nelosen. Ei se minua haittaa. En jaksa lukea. Tuskin minä mitään sairasta rääkkäyspyöräilyäkään olisin harrastanut, ellei tämä matikkaharjoittelu tosiaan olisi ollut se toinen vaihtoehto.

Haluaisin puhua. Ei vain oikein ole ketään, kenelle.

Päivät ovat helpompia, kun on selvät suunnitelmat.

Kouluun - matikkaa - äidinkieltä - terveystietoa - terveydenhoitajalle - ruokailu - hyppytunti eli musiikkia - ranskaa - ruokakauppaan - kirjastoon - levykauppaan - vanhempien työpaikalle - poliisilaitokselle passia noutamaan - kone auki ja sähköpostit ynnä muuta sellaista - ruuanlaittoa - syömistä - pyörälenkki - matikkaa (hah) - kirjan lukemista - konetta - nukkumaan.

Tuntuu mielekkäämmältä herätä ja yleensäkin olla. Eiväthän minun päiväni kovin hurjia ole. Tänään on ollut poikkeuksellisen paljon ohjelmaa.

Ruokakaupassa penkillä istuessani viereeni istahti sellainen viiskymppinen elämän onnettomasti kohtelema mies. Hän oli humalassa, mutta kysyi silti lupaa istua viereeni. Annoin luvan tottakai, hän ei edes haissut pahalta tai mitään. Ei ole mitään syytä olla ilkeä. Mies kyseli minulta, että mitä kuuluu. Totesin, että kouluahan tässä lähinnä. "Ei elämänkoulua, niinku mulla?" Kielsin, sanoin, ettei nyt vielä. Mies oli pitkään hiljaa "Toivottavasti et koskaan joudukkaan siihen. Tää on liian kova koulu." En osannut vastata mitään. Miest toisteli, että on liian raskas koulu. Hänen äänensä oli hirvittävän surullinen ja hirvittävän katkera. Teki pahaa. Harmitti, että oli hieman kiire. Olisin halunnut kuulla hänen elämäntarinansa. Poistuessani paikalta mies toivotti hyvät jatkot ja sanoi, että jos en pärjäisi, minun pitäisi ottaa yhteyttä häneen. En enää muista edes miehen kasvoja, mutta olen pahoillani hänen puolestaan. Kukaan ei ole alkoholisti omasta tahdostaan. Kukaan ei valitse sellaista tietä. Minulla on vahvana käsitys siitä, että yhteiskunnan hyväosaisimmilla on velvollisuus huolehtia niistä vähäosaisista. Minua saa sanoa kommunistiksi, sosialistiksi tai vaikka vasemmistonuoreksi (jota olen oikeastikin), mutta tämän kauden porvarihallitus kauhistuttaa minua. Kapitalismi on minulle kirosana. Ellei koko järjestelmä olisi minusta niin vastenmielinen, pyrkisin varmasti politiikkaan tulevaisuudessa. Ehkä pyrin joka tapauksessa. Maailma on menossa todella huonoon suuntaan, kun eletään "vahvat selviävät, heikot murtuvat" -periaatteella. Kristinuskosta voi olla montaa mieltä, mutta kristillisessä etiikassa on minun mielestäni paljonkin järkeä. Ihmisistä pitäisi välittää, ei rahasta tai uusista teräksenhohtoisista keittiökaapeista. Terveydenhoitajani kertoi, että kouluni kaupungin nuortenpsykologille on seuraava vapaa aika elokuussa. Minusta se kertoo paljon. Tämänkö takia evoluutiota monta miljoona vuotta?

M