Törmäsin tuttuihin bussissa. Yksin ei huomaa, kuinka väsynyt sitä onkaan. Sitten kun on seuraa, se on niin selvää. Ei jaksa nauraa, vain hymyillä vähän. Ei jaksa keskustella tai osallistua. Sitä istuu vain hiljaa, huokailee ja miettii, kuinka monta koetta on vielä jäljellä, kuinka monta ainetta pitää vielä kirjoittaa ja muistelee, miltä C:n hiukset tuoksuivat.

C sai tänään taas paniikkikohtauksen. Minä en ymmärrä, miksei se voi hakea apua. Minä olen liian pieni ja liian rikki pelastamaan C:tä. Tänään koitin tosissani auttaa, mutta puolentoista tunnin päästä minun oli jo niin kiire. Enkä minä osaa tehdä muuta kuin halata. Minun on huono olla C:n puolesta.

Koulu helpottaa. Minun ei ole pakko päästä matikasta vielä läpi. Uusintaan jää kaksi koetta, mutta niin minä ajattelinkin. Lomasta ei taida tulla mitään lomaa, kun alkavat vähitellen nuo kirjoituksetkin painaa päälle.

Jos minä en jonota Placebon keikalle, saan mahdollisuuden jutella miekkosen kanssa. Jos minä en jonota Placebon keikalle, minun pitää leikkiä hymyileväistä ja pirteää. Minun pitää osallistua ja keskustella enkä saa olla ollenkaan tarpeeksi yksin.

Olen tänään taas niin kovin loppu.

M