Elämänhalu on tainnut kadota lopullisesti. Elän sellaista haikeaa vaihetta. Pyydän ihmisiltä anteeksi. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Päivien sisältönä on naistenlehdet ja tv:n valmiiksi nauretut komediat, ettei tarvitsisi ajatella. Koitan väkisin istua lähelle ihmisiä, etten itkisi jatkuvasti. Tiedän, että olisi paljon tekemistä. En vain pysty tarttumaan mihinkään. En pysty edes nousemaan ylös tuolista.

Haluaisin merkityksen tälle kaikelle.

Minun rakkaani selviävät kyllä siitä. Kun minä tapan itseni, he selviävät. Tuskin se kuitenkaan kovin suuri yllätys kenellekään on. Merkit ovat ilmassa, äänettöminä hätähuutoina. Kukaan ei vain halua nähdä niitä. Silmät suljetaan aina ikäviltä asioilta.

Ne kirjeet miekkosellekin kätkevät sisäänsä yhden viimeisistä yrityksistä. Kaikkien anteeksipyyntöjen ja selittelyn alla kaikivat hiljaisina ne kaksi sanaa: Auta minua.

Lopulta kukaan ei auta. Kukaan ei vie veitsiä ja lääkkeitä pois. Kukaan ei pyyhi kyyneleitä tai sulje syliinsä. Ne saattavat nähdä veriset jäljet käsissä, mutta eivät ne uskalla kysyä mitään. Totuus sattuu. Totuus sattuu väistämättä, eikä kukaan halua kohdata sitä.

Enkä minä ole tarpeeksi rohkea, että sylkisin totuuden kenenkään kasvoille. Minä haluaisin kertoa. Minä tarvitsen ymmärrystä ja puhelinnumeron, johon soittaa sen sijaan, että leikkisin veitsillä.

Minua pelottaa.

M