Aina on niin hirvittävän raskasta palata kotiin. Sitä elää hetken toista elämää, toisessa maailmassa. Kun on nähnyt jotain kaunista, sydän murtuu arjessa. Ehkä minun ongelmani onkin se, etten sopeudu arkeen. Löysin itseni arjen ulkopuolelta, en voi olla itseni kanssa muualla.

Minä nauroin niin, että vatsaan sattui. Minä huusin niin, että kurkkuun sattui. Minä tunsin niin kuin en ole pitkään aikaan tuntenut.

Nyt vain väsyttää. Uni on pois ja vaikka minulla on ne kaikki muistot, uni ei palaa. Miksen voisi palata vuoden, tai kahden, taa?

Elän epäelämää.

Rock on minun elämäni. Yöt kaduilla ja tuntemattomien ihmisten sohvilla. Savu polttaa silmissä ja korvat soivat. On pimeää, mutta välillä valokeila valaisee minut. On vain hetki ja tunne.

Miksi tätä tapahtuu?

Eilen elämässäni oli valoa. Nyt on jäljellä vain polttava tyhjyys. Viha korvasi kaiken rakkauden ja ystävyyden. Minä lopetan puhumisen.

On taas niin helvetin vaikea kirjoittaakin. Kaikissa muissa maailmoissa olen pirstaleina.

M