Koneeni hajosi. Siellä olivat kaikki minun kirjoitukseni. Jokainen öisin inspiraation vallassa kirjoitettu pätkä ja jokainen loppuun asti hiottu tarina. Olo on nyt vain niin epätodellinen. Aivan kuin olisi menettänyt kaiken. Aivan kaiken. Niinhän minä tavallaan olenkin. Olen menettänyt sen viimeisenkin asian, joka vielä merkitsi jotain. En olisi uskonut, että vieläkin voi sattua näin paljon.

Se poika, jonka kanssa minun piti mennä kahville, ei ilmestynytkään paikalle.

Isä unohti minut kaupungille.

Jaksaa vain itkeä. Itkeä ja tuntea kipu, ettei tarvitse ajatella mitään muuta.

Pahinta on, ettei ole ketään, kelle kertoa. Ei ketään pyyhkimässä kyyneleitäni tai ymmärtämässä. Ei ketään lohduttamassa.

M