On vain niin käsittämättömän huono olo. En enää koskaan matkusta perheen kanssa. Ensimmäiseksi kotona suljin itseni vessaan veitsen kanssa. Haavat vuotavat edelleen, mutta olo on silti kamala. Laivalla ei ollut veitsiä, mutta minä suljin itseni vessaan ja purin itseäni niin kovaa kuin pystyin. En muutakaan keksinyt. Kannen lähellekään en uskaltanut mennä. Olisin saattanut hypätä.

On aivan kamalan huono olo. Kaikki ahdistaa ja kaikki on pelkkää vihaa.

Jossain vaiheessa kiersin ympäri laivaa etsimässä paperia, että voisin kirjoittaa pahan olon pois. Mistään ei löytynyt.

En jaksa tätä elämää. Elämää, joka on vain unta. Ikuinen painjainen, josta en pysty heräämään. Minä näen ihmiset, mutta en näe kuitenkaan. Minä näen jokaisen ylipainoisen keski-ikäisen naisen, jonka posket palavat innosta. Jokaisen, joka odottaa viinaa ja vipinää. Minä kuulen jokaisen kovaäänisen naurun ja haistan alkoholin nuorissa miehissä. Minä aistin kaikki ihmiset, niiden kuumana hehkuvat ihot ja onneen kuolevat sydämet. Mutta en minä ole samassa maailmassa. Minä olen viaton silminnäkijä sille irvokkaalle näytelmälle, jossa siat ahmivat kiiltävin kasvoin suuhunsa kaiken mitä käsiinsä saavat. Ahneet huulet imevät viintä ja olutta. Sameat silmät etsivät takapuolia ja rintoja. Sitä ne kutsuvat elämäksi.

Minä haluan kuolla.

Haluaisin viiltää kasvoihini, ettei kukaan enää koskaan sanoisi minua kauniiksi. Haluaisin leikata hiukseni ja sulkeutua lopullisesti tähän huoneeseeni. Minä teen tästä hautakammioni ja sängystäni arkkuni. Minä haluan oksentaa kaiken sen liian kalliin ja hienon ruuan ulos. Minä viillään ranteitani auki ja annan kaiken vereni vuotaa ulos. Minä en kestä enää.

Minä en kestä ajatusta huomisesta.

Minä en kestä puhetta.

Minä en kestä ihmisiä.

Minä en kestä ruokaa.

Minä en kestä enää yhtäkään kyyneltä.

Minä en kestä enää veitsiä.

Minä en kestä pelkoa ja epävarmuutta.

Minä en kestä itseäni.

M