En voi sanoa, että tämä olisi ollut hyvä aamu. En edes nukkunut kunnolla, vaikka olinkin kuolemanväsynyt. Kuten yleensä, heräsin aikaisin, mutta en vain päässyt sängystäni ylös. Ajatukset kiersivät epäterveellistä kehää ja ylös noustuani lähes ensimmäiseksi etsin isän partaveitsen käsiini. Mahaan oli mukava vetää viiltoja. Niistä tuli pitkiä, kun ne sai vetää sivulta toiselle sivulle. En taida olla kovin kaunis alasti, kun arpia on vähän siellä sun täällä. Minä vihaan tätä ruumista.

Lopulta, ei se arpien peittely niin kovin hankalaa olekaan. Jossain sisälläni haluan kuitenkin, että äiti huomaa ne. Ettei minun tarvitse kantaa yhtään ylimääräistä salaisuutta.

Tästä päivästä ei taida hirvittävästi mitään tulla. Kokeisiin voisin lukea ja luenkin. Jos löydän jostain itselleni selkärangan.

Eilen minä kiukustuin isälle. Ensimmäistä kertaa vuosiin sain nieleskellä kiukun kyyneleitä. Sen jälkeen loppuilta oli vuoroin hysteeristä naurua ja vuoroin hysteeristä silmien räpyttelyä, etteivät kyyneleet vuotaisi. Minä en ymmärrä, mikseivät he voi antaa minun muuttaa.

Kummitäti pitää minua varmasti epäonnistuneena surkeana luuseri. Viettää nyt vappu vanhempien kanssa! Hän varmasti kuvittelee, ettei minulla ole kavereita, joiden kanssa olla. Surullisinta on, että hän on oikeassa.

Moottoritien yli kulkee silta. Oikeaan aikaan kun hyppää, kuolee varmasti.

M