On jotenkin todellakin ollut raskas viikonloppu. Talo on jatkuvasti ollut täynnä sukulaisia. Yleensä se on minusta mukavaa, mutta tällä kertaa olisin kaivannut hengähdystaukoja. Huokaisin helpotuksesta jopa silloin, kun rakas veljeni lähti takaisin kotiinsa.

En ole surullinen, mutta haluiaisin keinua kauniissa unessani nyt, kun minulla on aikaa. Kerrankin minulla on aikaa aivan oikeasti.

Olen huolissani siskostani ja tulehtuneista väleistä perheeni sisällä. Miksi on tällaisia aivan naurettavia riitoja? Kun minulla on omat asiat hyvin, minä kannan huolta muiden asioista.

Minun pitää pyytää ystäviltäni anteeksi. Anteeksi, etten ole pitänyt koko talvena kunnolla yhteyttä. Olin vain niin hirvittävän väsynyt. En ollut oma itseni.

En ole vieläkään täysin kunnossa. Nyt, kun olo parempi, huomaan tasapainoilevani veitsenterällä. Joku puhaltaa vähän selkään ja minä putoan heti. Tänään minulla on voimaa kantaa itseni, mutta minä en kestä mitään muuta. Paperi on muuttunut pahviksi, mutta tästä on vielä pitkä matka kiveen.

Aurinko lämmittää taas tänään. Minulla on silti kylmä. Tuleeko minulla olemaan lopun ikäni aina kylmä? Tekisi mieli lähteä ulos kävelemään, mutta pelkään jäätävää tuulta.

Minä olen koko loman ajan tähän asti ollut koko ajan tekemisissä ihmisten kanssa. Vieläpä rakkaiden ihmisten kanssa. On tottakai helpotus olla taas yksin ilman keinotekoista hymyä, mutta on niin tyhjä olo. Rakkaus perheeseen imee minut tyhjiin. Varsinkin, kun tämä perhekin on niin rikki. Ajattelin olla pirteä tänään, mutta nyt haluaisin vain nukkua, paeta.

Huomenna saan toivottavasti olla ihan rauhassa, mutta tiistaina näen Placebokriisiystävän ja miekkosen ja muitakin kavereita. Vielä eilen tuntui, että sehän voi olla hyväkin juttu. Onneksi sovin silloin aikatauluista ja muista. Nyt ajatus on taas kasvanut niin kovin suureksi.

Minä teen T:lle nyt syntymäpäivälahjan (poltan levylle nättejä biisejä), sillä muuten en saa sitä koskaan aikaiseksi.

M