Eilen oli siis se kauhulla odottamani päivä. Nine Inch Nails Helsinkin jäähallissa. Olo on oikein paljon parempi nyt kuin mitä etukäteen odotin.

Ensimmäinen asia eilisestä: minä olen vieläkin aivan sokean toivottoman rakastunut miekkoseen. Taisimme me jonkinlaisen rauhankin solmia. Alkuillasta emme puhuneet juuri mitään, emme halanneet tavatessamme (minä halaan aina melkein kaikkia tuttujani) ja oikeastaan olimme kuin toisiamme ei olisi olemassakaan (vaikka istuimme samassa pöydässä). Jossain vaiheessa, päästyämme jo jäähallin kentälle asti ja lämppärin soittaessa, olimme vierekkäin. Minun oli kovin vaikea pitää silmiäni irti hänestä ja koko ajan oikeastaan halusin vain koskettaa, suudella, anoa anteeksiantoa, ihan mitä tahansa. Jossain vaiheessa NINin keikkaa ajattelinkin suudella, mutta silloin hän oli niin kaukana minusta, ettei se onnistunut. Keikan jälkeen jonotimme jonkin taivaallisen sattuman syystä kaksin narikoille. Minulla oli huono olo, todella todella huono olo, ja hän herrasmiehenä tuki minua parhaansa mukaan (tosin niin minua tuki jokainen ympärilläolija, olivat ihmiset sen verran tiiviisti pakkautuneet). Emme puhuneet juuri mitään, mutta kun jono ei enää edennyt mainittavasti, miekkonen otti käteni, puristi, ujutti sormensa sormieni lomaan ja lähti viemään toista kautta pois. Siinähän sinänsä ei ole mitään outoa, itseasiassa on varsin yleistä pitää kaveria kädestä suurissa ihmisjoukoissa. Muutamat asiat kuitenkin tekivät siitä jotenkin erilaisen tilanteen. Ensinnäkin, emme olleet käsikädessä, kun tungimme aluksi kohti narikoita, vaikka matka oli silloin pidempi ja meinasimmekin joutua hukkaan toisistamme. Toiseksi, emmä päästäneet irti päästyämme pois ihmisjoukosta. Ote löystyi kyllä silloin, minä ainakin meinasin päästää irti. Päätin kuitenkin, että haluan pitää kiinni ja ilmeisesti miekkonen päätti samoin. En tiedä, miksi hän otti minun käteni, mutta sillä hetkellä tyhjyys väliltämme hävisi. Ehkä hän vain huomasi, miten paha minun oli olla tai ehkä se oli hänen tapansa pyytää anteeksi. Ehkä hän vain halusi koskea. Jokatapauksessa erotessamme halasimme. Ensimmäinen kerta, kun olen päässyt kenenkään kanssa sopuun kummankaan sanomatta sanaakaan.

Placebokriisiystävä on taas ystävä. Hän osaa aina sanoa sanoja, jotka saavat minut rakastamaan häntä ja jotka osoittavat, että hän edelleen välittää.

Siinä oli siis illan hyvät puolet. Luonnollisesti oli myös niitä huonoja. Kuten jo edellä mainitsin, minulla oli huono olo. Tällä kertaa huono olo oli kaiketi ahdistuksesta johtuvaa. Kaikki alkoi jo ennen Nine Inch Nailsin aloittamista mennä pieleen. Valtaosa ryhmästämme hävisi jossain vaiheessa. Toki minä tiesin, että anniskelualueellehan nuo, mutta olisivat voineet minulle G:lle jotain edes ilmoittaa. Sitten G:kin lähti etsimään paikan henkilökuntaa. Kun kello läheni yhdeksää, ihmiset ympärillä lisääntyivät ja minä olin yhä vain aivan yksin, heräsi sisälläni tuttuakin tutumpi halu satuttaa itseäni paljon tottua voimakkaampana. Siitä minä selvisin kunnialla. Helvetti alkoi, kun keikan aikana minua alkoi pistää rinnasta, juuri sydämen kohdalta. Sellaista on tapahtunut ennenkin, en minä siitä kovin paljoa jaksanut välittää. Ongelma muodostui, kun kipu vain jatkui ja jatkui ohjelman jo loputtuakin. Myös selkäni tuntui olevan katkeamispisteessä. Sitten siinä jumalattoman ihmismassan keskellä, miekkosen kyljessä kiinni, minä en enää saanutkaan henkeä. Tuntui kuin joku olisi puristanut rintaani. Olin aivan varma, että saan juuri siinä paikassa sydänkohtauksen. Kehooni sattui jokapuolella. Pyörrytti, mutta samaan aikaan tiesin, etten missään tapauksessa tule pyörtymään. Pääsimme vähitellen lähemmäs niitä kirottuja narikoita, mutta juuri ennen jono jumitti pahasti. Tilanne jatkui ja jatkui ja minun ahditukseni kasvoi jokaisella hengenvedolla. Purin itseäni käsivarteen, etten olisi huutanut ääneen. Halusin vain mahdollisimman kauas pois. Sitten miekkonen vei minut pois ja minun oli enää vain kylmä. Sinänsä hassua, että missään vaiheessa minua ei pelottanut. Melkein jo toivoin sitä sydänkohtausta, että olisin päässyt pois

Rintakivut jatkuivat. Ne jatkuivat vielä tänäänkin ja koska se on pelottavaa, menin terveydenhoitajalle käymään. Tottakai minullekin tuli ensimmäisen paniikkikohtaus mieleen, vaikken uskokaan, että se ihan sitä oli. Onneksi kouluni terveyssisar on varsin valveutunut ja muutamia kysymyksiä kysyttyään (ja minun lipsautettua, että lapsena on ollut samanlaista ongelmaa) käski minun tulla huomenna kunnollisella ajalla juttelemaan tilanteestani. Pelottaa, tuntuu kovin tyhmältä. Jos minua alkaa huomenna ahdistaa siellä, minä osaan kyllä puhua itseltäni kaiken pahan pois. Osaan vakuuttaa, että minulla menee hyvin. Mutta kuitenkin, periaatteessa ainakin, minä olen sitten viimeinkin kai hakenut apua.

Nyt minä menen nukkumaan, sillä viime yönä nukuin kaksi ja puoli tuntia.

M