Minua oksettaa ja paleltaa. Tänään on ollut kamala päivä. Olen riidellyt äitini kanssa ja olen ollut monta kertaa vähällä itkeä. Vasenta kättäni koristavat taas veriset naarmut. Pitkästä aikaa kuolema tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Äiti tietää, ettei minulla ole kaikki hyvin. Äitiin minä kohdistan eniten huonoa tuultani. Äiti syyttää ruokaa ja koulua. Minä en syytä mitään. Ei se kuitenkaan auta. Minä vihaan itseäni. Haluan nukkua.

Miekkonen ei ole vieläkään sanonut mitään ja tuskin sanookaan. En suostu katumaan sitä kirjettäni, vaikkei se näemmä saanutkaan mitään hyvää aikaan. Odotin liikaa, muttei kai sillä mitään väliä ole. Luultavasti en edes näe kyseistä herraa pitkiin aikoihin ja kun näenkin, minun ei tarvitse nähdä häntä.

Olen miettinyt, että pistän pystyyn toisenkin blogin. Sellaisen kavereilla suunnatun. Eihän se olisi mitään tämän tapaistakaan. Ei mitään näin rehellistä ja kipeää. Rivien väliin voisi kuitenkin tiputella kaikenlaista ja olisihan sekin harjoitusta. En kyllä tiedä, jaksanko tänään.

Tunnen olevani raato. Olen kipeä, enkä tiedä, haluanko mennä huomenna kouluun.

Vappu on ensi viikolla ja minä tulen istumaan yksin kotona. T, joka oli ainut jonka kanssa olisin voinut kuvitella olevani, viettää sen päivän erään toisen kaverinsa kanssa. Vapulla ei sinänsä ole minulle mitään väliä, mutta olisi ollut mukava, jos olisi ollut edes jotain. Vaikka vain kävelyä keskustassa. Ettei tarvitse selittää äidille mitään. Ettei kukaan kysele mitään. Ettei tuntisi oloaan niin epäonnistuneeksi.

M