Noniin, nyt miekkonen on saanut kirjeeni. Mitään hän ei siitä ole kommentoinut. Hassua, olen paljon rauhallisempi kuin eilen. Ehkä tästä seuraa jotain hyvää, ehkä huonoa tai ehkä ei yhtään mitään. Minä olen tehnyt voitavani.

Saimme tänään kokeita takaisin. Matikka ei odotetusti mennyt läpi, mutta kai nuo kolme kymppiä muista aineista korvaavat sen tuottamaa pettymystä. Uusinnat on aina.

Mitäköhän minun vanhempani sanoisivat, jos ilmoittaisin, etten jatka opiskelua missään, vaan jään vapaaksi taiteilijaksi? Olen jokseenkin kyllästynyt kuulemaan sitä samaa aina. "Älä koskaan edes harkitse mitään muuta." "Tottakai sinä teet näin." Kun olin kaksitoista, minun opettajani keskusteli kahden jokaisen oppilaan kanssa. Minulle hän sanoi, että minun arvosanoillani kaikki mahdollisuudet tulevat olemaan vapaina. Silloin olin siitä innoissani. Nyt minä tiedän, ettei se ole niin. Tavallaan se lause on totta, mutta se sulkee sen tärkeimmän vaihtoehdon pois; minulla ei ole mahdollisuutta epäonnistua. Minulla on auki kaikki tiet menestykseen, mutta ei yhtään tietä minnekään muualle. Olen aina ollut se suuri lupaus. Nyt kukaan ei enää kysy minulta, haluanko olla sitä. Voin periaatteessa tehdä mitä vain, kunhan olen se paras. Lopulta mahdollisuus mihin vain johtaa siihen, ettei ole kuin mahdollisuus menestyä. Kuulostaa hyvältä, eikö vain? Mitä minä hyvän lukupään omaava tyttö tässä valitan turhia. Minä vain en janoa menestystä, se on minulle pakko. Se on vankityrmä. Minun on määrä tehdä vanhempani ylpeiksi, tämä asia ei ole minun käsissäni. Minun elämäni ei ole minun käsissäni. Tuntisin itseni rikolliseksi, jos haaskaisin nämä yksitoista vuotta koulussa. Pettäisin itseni lisäksi koko maailman. Siispä, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin se yliopisto. Mitä minä haluan, ei sillä ole enää väliä.

M