Aina sitä keksii jotain muuta. Minun pitäisi kirjoittaa esseetä kantasoluista. Kirjoitin jo esseen tarjouksista ja ruokailusuosituksista ja nyt ei jaksaisi enää. Siitäkin tuli tosin aika huono. Aihe ei ole mitenkään lähellä sydäntäni enkä jaksanut panostaa teoriaan, joten siitä tuli lähinnä pikkunäppärää kielellistä kikkailua. Opettaja vaikuttaa kyllä siltä, että saattaa mennä lankaan ja saan hyvän numeron käytännössä tyhjästä. Minä harrastin tällaista todella paljon yläasteella.

Viime yönä keksin, että haluan kirjoittaa miekkoselle kirjeen. Mikä olisikaan minulle luontevampi tapa kertoa kaikesta? Innostuksessani ilmoitin siitä välittömästi hänelle ja nyt minun on kai sitten pakko kirjoittaa hänelle kirje. Olen koko päivän miettinyt, miten sen kirjoitan. Mitään kauhean hyvää ajatusta en ole saanut, mutta toisaalta ainahan kirjoitus muotoutuu vasta kirjoittaessa. Ajattelin ensiksi pyytää anteeksi. Jännittää tavallaan, mutta toisaalta tämä on merkittävää. Ainakin minulle.

Sain opettajaltani hirmuisen kasan uusia kirjoja. Yksi runokirja erityisesti houkuttaa minua.

Pienenä halusin olla Pieni Runotyttö, mutta unohdin olla pieni ja unohdin ne runot. Ehkä vielä jonain päivänä.

Illalla revin hiuksiani vuoteessani, kun tuo vaihto-oppilastyttönen soitti kitaralla ja lauloi erästä laulua, jonka miekkonen esitteli minulle aikaa sitten. Minä en halua kuulla mitään halpaa trubaduuriversioita siitä. Sitten minä painoin kädet korvilleni ja kierin sängyssä.

Minulla on atooppinen iho. Iho kuivuu ja kuivuu aina vain. Rasvat tulevat aina pitämään minulle liukasta seuraa.

Tuo särö puhelimen näytössä on kasvanut huimiin mittasuhteisiin mielessäni. Minä häpeän näyttää sitä kenellekään. Minä en halua kertoa, mistä se on tullut. Minä haluan korjata tuon epätäydellisyyden. Mutta minä en osaa enkä voi. Aivan kuin en voi korjata rikki mennyttä sieluani, omia epätäydellisyyksiäni. Minun pitäisi hyväksyä.Minun pitäisi lopettaa yrittäminen.

Taas se vaihto-oppilas laulaa ja soittaa kitaraa. Se soittaa kovaa. Yleensä se soittaa öisin. Minua raivostuttaa se. Minä en ole nukkumassa silloin vielä, mutta minun vanhempani ovat. Tuo tyttö ei ymmärrä, miten kovaa hänen soittonsa kaikuu tässä talossa. Kaikki täällä ovat liian kohteliaita huomauttaakseen. Ehkä hän on vain ajattelematon. Tuntuu kohtuuttomalta suuttua hänelle tällaisesta asiasta.

Kohtuuton. Minä olen kohtuuton siinä ja siinä. On kohtuutonta tuntea näin ja niin. Käytän paljon sanaa kohtuuton. Mutta eihän tunteilleen mitään voi? Minä olen vihainen, oli se kuinka kohtuutonta tahansa.

Taas päästään siihen, että minä en hyväksy itsäeni enkä omia tunteitani. Jos minä suutun jollekin ihmiselle, minä suutun myös itselleni, koska on kohtuuton ja lapsellista suuttua. Minä suutun, mutta en näytä sitä, etten vaikuttaisi lapselliselta tai huumorintajuttomalta. Olen myös hyvä puuduttamaan itseni. Minulle saa sanoa paljon ennen kuin loukkaannun ja kun loukkaannun, en näytä sitä. Tämä on rasittavaa. Kävisin mieluummin verisiä riitoja, mutta kun olen aina pyytämässä anteeksi.

Niin, ne kantasolut.

M