Minulla on ikävä niitä aikoja, kun saatoin tuosta noin vaan laittaa ihan arkipäivänä päälleni jonkun tiaran tai puuhkaan tai vastaavaa. Ehkä tyylilukko on pahan oloni syynä. Yhtenä syynä. Kun ei enää uskaltaisi edes kadulla kulkea.

Hassua. Kirjoitin tuon ensimmäisen kappaleen aluksi ihan huomaamattani puhekielellä.

Huomenna kääntyy uusi lehti. Valitsen tänä iltana jo, mitä laitan päälleni.

Sitten revin jostain rohkeutta, että todella laitan päälleni ne.

Kulmakarvojen nyppiminen on kyllä niin rasittavaa puuhaa. Sattuukin. Miksi naiset tekevät tällaista? Miksi minäkin? Ei kai joku kulmakarvojen muoto kuitenkaan niin kovin tärkeä ole.

Pelkään eniten, että Placebo-kriisiystäväni sanoisi jotain huonoa vaatteistani. Hän on nimittäin joskus sanonut (tyyliin: "persoonallisuus ei ole sama asia kuin mauttomuus") ja silloin tuntui helvetin pahalta. Asiahan ei mitenkään hänelle kuuluu, ainakaan kaiken välillämme olevan paskan jälkeen, mutta hänen mielipiteensä on minulle tärkeä. Tärkeämpi kuin minun oma mielipiteeni.

Naurettava. Naurettava. Naurettava. Minä en halua olla naurettava. Minä haluan olla oma itseni.

Kun vedän vatsan sisään ja taivutan selkää taakse, kylkiluuni näkyvät tosi selvästi. Hih.

M