Minun todellakin piti kirjoittaa tarina, mutta tällaista tuli:

Totuus on yliarvostettua. Mikä lopulta on totta? Kukaan ei voi määritellä sitä tyydyttävästi. Olenko tässä vai nukunko? Näenkö, kuulenko, haistanko, maistanko, aistinko minä ihan oikeasti? Naurettavaa olettaa olevansa itse enemmän totta kuin joku muu. Ehkä minä olen satu jossain peikkojen tai haltioiden kirjassa. Ehkä minä olen pelkkä mielikuvituksen tuote, joka elää satumaailmassa. Minä saatan olla jopa pelkästään jonkin surkean saippuasarjan säälittävä ja epäuskottava hahmo. Missään tapauksessa minä en ole totuus enkä totta. Minä en ole mitään. Mitättömyydestä ei kasva mitään. Ankeus on vain aivojen luoma harha. Minulla on illuusio tunteistani, mutta oikeasti on vain välittäjäaineita ja niiden heilahteluja. Pelkäättekö te minua? Minä puhun kuolemasta kuin huomisen säästä, sillä minusta kuolemanpelko on ehkä järjettömin ilmiö tässä maailmassa. Miksi pelätä jotain, josta ei voi varmuudella tietää mitään? Yhtä hyvin voi olla innokkaan utelias tai tyynen välinpitämätön. Kuoleman ehdottomuus ei sekään ole mikään totuus. Ehkä kuoleman jälkeen on jotain niin ihanaa, ettei kukaan vain halua palata takaisin tänne kylmään ja pahaan maailmaan. Ihmiset ovat lopulta vain oman itsekkyytensä ilmentymiä.

Kirjoittaessani en miettinyt hetkeäkään, onko sanoissa jotain järkeä. Minä vain kirjoitin. Minä löydän tuosta jonkun punaisen langan, mutta ehkä kukaan muu ei.

Muutamia tapoja, jotka ihmettyttävät (ja raivostuttavat) minua muissa ihmisissä (ja itsessäni):

Taipumas laittaa tv ensimmäiseksi päälle. Televisio painetaan huutamaan ja sitten häivytään. Jotenkin sen on aivan pakko olla päällä, vaikkei sitä kukaan katsoisikaan.

Pakko puhua. Aina, kun törmää johonkuhun ihmisiin, tulee esim. ulkoa sisälle, on aivan pakko sanoa jotain turhaa tyyliin "olipas siellä pureva tuuli". Tieto ei ole kenellekään mitenkään merkittävä, jotenkin joidenkin on vain pakko aukoa suutaan joka saatanan välissä.

Pikkuasioihin juuttuminen. Tällaisia keskusteluja on tullut käytyä:
-Aika epäterveellistä on, mutta mun mielestä esimerkiksi tää majoneesi ja sit tää sipuli näissä hampurilaisissa on hyvää.
-Mä en tykkää.
-Mun mielestä paistettu sipuli on muutenkin hyvää.
-Se on muuten raakaa sipulia.
-No ihan sama, sipuli kuin sipuli.
-Paistettu sipuli on ihan eri asia kuin raaka.
-No on on, mutta ei sitä näissä oikein huomaa.
-Huomaahan. Tai ehkä sä et huomaa. Mutta ei kannattais puhua jossei tiedä.
-Vittuako sillä on väliä?
-Se on raakaa sipulia! Ei paistettua. Älä puhu, josset mitään tiedä.
En tietystikään koskaan ole käynyt keskustelua sipulista, mutta vastaavanlaisia kyllä aika paljon.

En jaksa keksiä nyt enempää. Huomenna on raskas päivä ja minua vituttaa tämä helvetin kauneusrumba, joka tosiaan käynnistyi tuossa muutama tunti sitten jo. En oikeasti jaksaisi välittää karvoistani tai kynsistäni nyt. Hei kaikki pojat, nyt paljastan salaisuuden: tytöilläkin kasvaa karvoja kainaloissa.

Haluan upota Ville Valon ääneen ja uskoa, että hän laulaa juuri minulle. Tänä yönä haluan oikeasti uskoa niin. Olen naiivi, tiedän sen. Jotenkin tarvitsen sitä. Musiikki on ystävä.

Minulla on nyt hirvittävän kauniita mielikuvia. Toivottavasti ne tulisivat uniini. Minulla unet ovat aina edustaneet mahdollisuutta kokea mahdottomia asioita.

Minä haluan seksiä. Minä palan. Minä en vain halua seksiä kenenkään kanssa. Hieman ristiriitaista, minun pitäisi rakastua ensin. Ei vain ole toivoakaan, että rakastuisin. Olen sievässä pienessä umpikujassa. Maksaisikohan joku pornotuottaja neitsyydestäni jotain? Eikö koskemattomuus yleensä kiihota miehiä?

Pitääkö rakkautta etsiä vai pakeneeko se vain etsijäänsä?

Olen väliinputoaja. En tarpeeksi mitään ollakseni jotain. En tarpeeksi hyvä ollakseni kirjailija, mutta en tarpeeksi huono ollakseni haaveilematta siitä. Välillä minustu tuntuu kuin tarinani olisivat enemmän minua kuin minä itse. Minä vuodatan sieluni sanoiksi. Haluaisin, että joku lukisi niitä, mutta toisaalta en haluaisi. Ne ovat ihan hirvittävän henkilökohtaisia kuitenkin. Kuin antaisin likaiset pikkuhousuni jonkun vastaantulijan tutkittavaksi.

Tuleepas tänään hämärää tekstiä.

Uni voisi olla hyvä asia nyt. Hekumoin tässä sängyn ajatuksesta, kunnes olen valmis nukahtamaan. Odotan niin pitkään, että sänky muuttuu vastustamattomaksi. Näin toimiessani, saan joka ilta suurta tyydytystä pelkästään sänkyyn siirtymisestä.

Puhelin ei suostu yhteistyöhön. Kirottu kapistus. Tai ehkä se johtuu koneesta. Konetta en nyt uskalla herjata, kun kirjoitan sillä. Kostaa pian.

Kyllä minä tiedän, mitä minä tarvitsen. Jos minä huomenna iskisin jonkun.

Salaa minä kuitenkin vielä haluan vain yhtä ainutta miestä. Miestä, jonka kanssa en ole edes puhunut kuukausiin ja joka ei halua olla missään yhteydessä minuun. Säälittävää.

Pystyisinköhän vielä hurmaamaan hänet jotenkin?

M