Seison vessassa sormet kurkussa yökkimässä. Pääni heiluu vessanpöntön päällä. Oksennus nousee, mutta en anna sen nousta tarpeeksi. Tulin järkiini kesken kaiken. Onko se oikeasti niin vaarallista, jos minä syön?

On se. Mahaan sattuu. Huono olo. Kyllähän minä syödä saan, minä kuolen jollen minä syö, mutta minä en saa syödä liikaa. Siinä on se ero. Minä olen ihan helvetin sekaisin.

Ja uudestaan. Vaaka näyttää kilon enemmän kuin eilen. Kynnet ovat liian pitkät, niitä ei saa työnnettyä kurkkuun ihan niin kuin pitää. Olin ollut syömättä jo niin pitkään.

Hullu minä olen. Taistelen sitä vastaan. Minä ymmärrän, että kauneus on katsojan silmissä ja plääplää, mutta ei se kosketa minua mitenkään. Minä en vain halua syödä. Jumalauta minä en halua syödä! Nytkin koko ajan minä tappelen vastaan sitä halua. Halua juosta vessaan tyhjentämään koko äskeinen ateria pois. Tiedän, että siitä tulisi jumalattoman hyvä olo.

Tänään ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana tuntui kuin vanne olisi puristanut päätäni. Mielenkiintoinen tunne.

Tulisi joku kotiin, etten kehtaisi enää rynniä vessaan tappelemaan itseni kanssa. Minä en kehtaa edes harkita oksentamista jonkun toisen läsnäollessa, ettei kukaan vain huomaa, miten minä kärsin.

Pahinta on, että minä häpeän tätä aivan suunnattomasti. Koitan aina peitellä annoksiani ja sitä, miten vähän minä oikeasti syön. Tiedän, että vain todella pinnalliset ihmiset laskevat jotain kalorimääriä, enkä minä halua olla sellainen. Vaikka lopulta minä olenkin juuri sitä.

Päätä särkee. Pakko keskittyä johonkin muuhun.

M