Minä olen siitä aika lapsellinen, että kun minä innostun, minä saatan kiljua ja hyppiä riemuissani. Näytän siis sellaiset tunteet varsin avoimesti. Se on joillekin ihmisille ongelma. Kai he häpeävät minua tai jotain, kun itse ovat niin viileitä, että peilit jäätyvät, jos he niihin sattuvat katsomaan. Onko se jotenkin paha asia, että minusta näkyy tuollaiset tunteet?

Placebo aiheutti minulle pienimuotoisen kohtauksen. Kyseinen bändi, joka on siis yksi suosikeistani, saapuu pitkästä aikaa Suomeen keikalla ja kuulin siitä tänään. Olin koulun atk-luokassa. Reaktioni oli valehtelematta tällainen: ensin romahdin lattialle, meinasin kiljua (sain käden suun eteen juuri ja juuri) ja sitten vapisin lattialla hokien "vittuvittuvittuvittu..."

Yhä hysterian vallassa soitin eräälle ystävälleni, joka myöskin pitää Placebosta paljon. Tulipa taas hetkeksi todella yksinäinen olo, kun hän vain totesi latteasti "Pitäiskö muka kiljua tai jotain?" Ei kultapieni, ei pidä. Olisi vain mukavaa, jos joku voisi joskus innostua jostain kanssani. Enhän minä ketään siihen voi pakottaa, mutta jos joku olisi sellainen.

Ehkä minä harjoittelen hillitsemään tunteeni ja olemaan rauhallinen aina ja kaikissa tilanteissa. Ehkä asiat eivät silloin tunnu niin suurilta.

Minä vain haluan, että asia tuntuu suurelta. Suuremmalta kuin itse elämä.

M