Luin Rosa Liksomin novellikokoelman Yhden yön pysäkki. Se jätti jälkeensä harvinaisen tyhjän olon, kaipuun. Vaikka tämä viikko on alkanut paremmin kuin yksikään viikko tämän vuoden puolella, minä kaipaan ihan hirvittävästi ihmistä, miestä.

Tarvitsen jonkun kuiskaamaan kauniita sanoja minulle. Tarvitsen jonkun silittämään hiuksiani. Jonkun pitää katsoa minua syvälle silmiin. Haluan, että joku hyväilee rintojani ja peppuani. Minä olen nainen ja minä tarvitsen tuollaisia asioita. En voi elää unelmissa enää.

Sanomalehtityö ei sovi minulle. Se kirjoittaminen on ahdistavaa. 2000 merkkiä on aivan käsittämättömän vähän. Minä haluan käyttää adjektiiveja ja muodostaa lauseet omaan persoonalliseen tapaani. Vapaa kirjoittaminen on paljon hedelmällisempää. Kai minä sanomalehdessä töissä voisin olla, jos maksaisivat tarpeeksi.

Siinä minunkin kirjoittamassa jutussa oli hirvittävän hienoja lauseita ja kauniita sanoja tukemassa asiaa. Pahaksi onneksi siinä oli myös tuhat merkkiä liikaa. Sydäntä kirpaisi, kun piti alkaa karsimaan. Se oli hieno ja sitten siitä tuli kökkö. Murjotan.

Näin tänään kaupungin aivan erilaisin silmin kuin ennen. Minusta on mukavinta kulkea aamuisin ja aamupäivisin, kun on vähän ihmisiä liikkeellä. Yleensä katseeni on suunnattuna maahan, mutta tänään katsoin ylös. Talojen koristeellisiin ikkunoihin ja kattoihin. Vanhat talot ovat kauniita, niiden hengityksen voi aistia. Vietin hetken aikaa joen partaalla, katselin ruskeaa jäätä ja kuuntelin sen ääntä. Natinaa ja narskuntaa, kun jään on pakko antaa keväälle periksi. Koira vastarannalta haukkui minulle ja sitä talutti vaalea nainen värikkäässä pipossa. Sillalla mietin hetken, että entä jos hyppäisin. Jään päällä oli oluttölkkejä. Mietin, miltä tuntuu, kun jalat murskaavat jään ja osuvat kylmään veteen. Sen enempää minä en miettinyt.

Minua ei pelota yhtään.

M