Virginia Woolf on ihana, mutta minä en vain jaksaisi kirjoittaa tutkielmaa. Olen laiska ja väsynyt.

Ulkona sataa märkää lunta. Tunnen itseni isoksi ja karvaiseksi koiraksi. Haluaisin vain kellahtaa jonkun mukavan ihmisen jalkojen juureen rapsuteltavaksi.

Maailma on vaaleaa punaa. Katselen sitä, mutten nää sitä. Silmieni eteen avautuu maisema, josta tiedän, ettei sitä ole oikeasti olemassa. Tänään kaikki on mahdollista. Tänään minä lennän. Minun mielikuvitukseni seikkailee tähdissä ja ullakoilla. Minä tunnen käsissäni ihon, jota ei ole olemassakaan. Haistan hajuja, joita en ole koskaan oikeasti haistanut. Aina, kun katson ulos ikkunastani, maailma näyttää hieman erilaiselta kuin edellisellä kerralla.

Satumaailma. Kristallinen satumaailma. Ruusuja ja kieloja. Rakkautta ja vihaa. Minun kaunis satumaailmani, mikset voi olla totta?

Minun käsissäni virtaavat sadut ja kuvat kuin virkistävä puro. Minä tunnen sen vapisuttavan kehoani ja iskevän teräviä nuolia sydämeeni. Minä kuulen äänen, joka on niin hieno, etten oikeasti voi kuulla sitä. Aistin vain. Minä aistin kuin lämpimän peiton peittävän minut ja hengitän läpi morfiinilta tuoksuvan kankaan. Tajuntani karkaa, enkä minä halua saada sitä kiinni.

Taivas ei anna minulle rajoja. Maa saa minut kaivautumaan syvemmälle uumeniinsa. Tuska on vain keino tehdä hetkistä kauniita. Haluaisin jakaa tämän jonkun kanssa.

Stressi koputtaa ovelleni. En ihan vielä avaa. Haluan nauttia itsestäni nyt, kun siihen kerrankin pystyn. Koulu ja kaikki sellainen on toisarvoista. Minun maailmassani niitä ei edes ole olemassa.

Saatan vaikuttaa hieman höpsähtäneeltä, mutta tuntuu kuin sisälläni loistaisi kirkas valo ja sokaisisi minut kaikelle oikealle, niin kutsutulle todelle.

Totuus on lopulta minun pääni sisällä. Miten kukaan voi väittää, että haaveuneni ovat vähemmän totta kuin verokortit?

M