Tulin juuri kotiin. Reissu oli pitkä, mutta antoisa. Minun ja Placebokriisiystävän välillä oli pientä kitkaa aluksi, mutta kun hänelle tuli huono olo, minä tunsin sellaista myötätuntoa, etten olisi viikko sitten uskonut. Sitten minä unohdin kaiken pahan ja ilkeän ja halasin häntä lujasti. Rakastan häntäkin, vaikeudet kuuluvat tähän elämään.

Maailmantuskaani sain purettua T:lle. Siinä on kyllä ihminen, joka ei koskaan tyrmää. Sellaista ihmistä minä tarvitsen. Minulla oli mukavaa. Minulla oli ihan oikeasti kivaa.

Ostin uuden hameen. Tosi lyhyen, mutta tosi söpön. Jopa äitini pitää tätä hienona. Rakastan hameitakin.

Veljeni vessassa minä tajusin, että minua rikkoo sisältä nyt juuri yksi iso asia. Minä olen persoonana niin pirstaleinen, sillä olen kieltäytynyt järjestelmällisesti yhdistämästä elämäni eri puolia. Se tyttö, joka riehuu keikoilla, ei näy koskaan koulussa, koulutyttö taas ei näy sukulaisille jne. Jotain tälle pitäisi tehdä.

Katsoin tänään sairasta amerikkalaista sarjaa. Siinä joku (luullakseni) rap-tähti etsi itselleen vaimoa. Koskaan ennen en ole kyseistä ohjelmaa katsonut. Sattumalta oli viimeinen jakso. Se toinen ämmä oli aivan hirveä. Jotekin minua oksettaa tuo amerikkalainen teeskentely. Liioitellut ilmeet ja sitten se "rakastan sinua ikuisesti enemmän kuin mitään muuta" -höpöttely. Ihan hirveää.

Italiasta ostamani onnea rakkauteen tuova rannekekin irtosi, mutta minä laitan sen takaisin. Sen myynyt hippipappa sanoi, että sitä pitää pitää vähintään vuosi. Kauniskin se on. Olen vähän höpsö.

Minulla on ollut todella ihana fiilis koko päivän. Leijun rauhassa ja tasapainossa.

Ihanaa kuinka moni eilen ja tänään sanoi minun laihtuneen.

M