Ensimmäistä kertaa koskaan sain novellista kuusi pistettä. Omasta mielestäni se oli kömpelö, mutta silti tuntuu hyvältä. Yläasteella sain aina kuulla novelleista, että "ihan jees, mutta koitapa ensi kerralla saada joku juoni".

Mahaan sattuu. En uskalla olla syömättä kotona, mutta keksin aina tekosyitä syödä mahdollisimman vähän. En ole laihtunut mainittavasti moniin kuukauksiin, vaikka olen syönyt vähemmän kuin koskaan. Mikä ihme nyt on?

Minulla on helvetin huono olo yhden ystäväni takia. Tänään, kun tulivat nuo Placebon liput, minä tottakai olin aamulla niitä hakemassa. Olin aiemmin kertonut tälle ystävälle, mistä haen ne liput. Ajatus siis oli, että haemme ne yhdessä. Minä myöskin tarjouduin hakemaan hänelle lipun, jos hän ei itse pääse. Mitään yhteydenottoa ei asian tiimoilta kuulunut. Tiedän kuitenkin, että hänelle nyt on se lippu. En voi sille mitään, mutta minusta tuntuu, että hän tarkoituksella meni hakemaan lipun eri paikasta. Tyhmää ajatella niin, mutta juuri sillä tavalla minun entiset ystäväni olisivat tehneet. Tai sitten he olisivat tulleet viisi minuuttia ennen ovien aukaisemista ohimennen juttelemaan "ai ootko sä täällä ekana?" ja sitten tulleet minun kanssani samaan aikaan, pahimmassa tapauksessa vielä ennen minua, ostamaan liput.

Minusta tuntuu kuin olisin yksin menossa katsomaan Placeboa, vaikka luultavasti 90% tuntemistani ihmisistä on siellä. Olen aina ollut epävarma sellaisten itsestäänselvien asioiden suhteen. Joskus tuo em. ihminen oli se, kenen kanssa aina olin yhdessä. Asiat muuttuvat kamalaan suuntaan. Toisaalta, en myöskään uskalla kysyä keneltäkään, että mennäänkö yhdessä.

Tosiaan, ne liput. Minusta on maailman hirveintä odottaa, että ne ovet aukeavat ja pääsen ostamaan lipun. Se stressi on aivan sietämätöntä. Juoksukilpailuhan siellä oli, mutta onneksi minulla on sen verran tahdonvoimaa, etten tunnin odotuksella haalitusta (ensimmäisestä) paikastani helposti luovu. Ja nyt minulla on lippu ja voin olla onnellinen. Koomista oli kyllä, kun sellaiset viitisenkymmentä ihmistä juoksevat kohti lippupalvelun luukkua ja joku myyjä huutaa paniikissa "Herranjumala! Myyjä! Siellä ei ole myyjää! Menkää joku myymään noille! Äkkiä!"

Tänään eräässä paikallisessa pikaruokalassa (söin salaattia!) oli aika mielenkiintoinen heppuli. Hän oli jonkun naisen kanssa syömässä. Nainen oli melkoisen hiljainen ja mies selitti koko ajan äitinsä miesystävistä. En minä yleensä kuuntele, mitä vieraat ihmiset juttelevat, mutta jotenkin tuo rauhoitti. Mitäs puheli niin kovaan ääneen.

Näin siellä istuskellessani ikkunasta erään puolitutun kävelevän yksin. Mietin, että miksiköhän hän on yksin ja onkohan hän omasta tahdosta yksin. Silloin mieleeni vain tuli, että olenhan minäkin aina yksin. Puhdas, kirkas totuus, jonka olen jo hyväksynyt täysin.

Olen viettänyt hirvittävästi aikaa yhden pojan kanssa viime aikoina. Kyse ei ole mistään kaveruutta vakavammasta, ehei. Tänään tajusin, että hän on nykyään ainut ihminen, joka saa minut nauramaan.

Syömättömyydessä pahinta on kylmyys. Onneksi tänään pääsen saunaan. Saunasta on tullut minulle tärkeä paikka. Voi rentoutua rauhassa ja lämpimässä. Ihanaa.

M