Äh. Väsyttää. Kaikki menee hyvin, kunhan ei ajattele mitään. Jos on koko ajan liikkeellä, ei tarvitse ajatella. Sitten onkin huonompi juttu, kun pysähtyy.

Sydän on vieläkin niin saatanan kipeä. Polttaa. Jäätyy. Minä en näe tulevaisuudessa enää koskaan mitään tällaista. En mitään näin kipeää, mutten myöskään mitään niin ihanaa kuin tämä joskus oli.

Olen niin helvetin yksin, etten enää tiedä, miksi edes yritän. Ihmisten paine musertaa minua kaikilta suunnilta. En osaa. En jaksa. En pysty. Voiko kukaan koskaan antaa minulle anteeksi?

Minä haluan puhua. Minäkin haluaisin kertoa minun elämäntarinani. Joku estää minua. Joku asettaa tukoksen kurkkuuni, etten voi sanoa mitään tärkeää. Minä en voi kertoa edes siskolleni, mitä kuuluu. Hän kysyi sitä monta kertaa, monella eri tavalla. Vanhempieni käskystä luultavasti, mutta silti. Minä en tiedä, miksi valehtelen, mutta en pääse irti siitä.

Minä mietin tänään ensimmäistä kertaa, mitä minä haluan. En oikein saanut vastausta. Minulta ei oikein löydy tahtoa. Kuljen kuin tunnelissa. Lukiosta yliopistoon. Ei ole olemassa mitään toista vaihtoehtoa. Tottakai M menee yliopistoon, hulluhan se olisi, jos edes harkitsisi jotain muuta. Haluanko minä oikeasti sinne?

Haluan pelastaa siskon tältä kaikelta. Haluan sanoa hänelle, ettei hänestä ole pakko tulla poliisia. Hän saa päättää ihan itse.

Stressi on palannut. Päätä särkee. Mielialaa ei ole.

M