Aurinko paistaa valaisten minunkin elämääni. Ilma on lämmin ja minä viihdyn ulkona tosissani. Olin tänäänkin kävelemässä. Tuo on aika hyvä tuo neljän kilometrin lenkki.

Tunnen miltei hallitsematonta vihaa Placebokriisiystävääni kohtaan. Ensi sunnuntaina on meidän pienen ja aikoinaan erittäin tiiviin ryhmämme vuosipäivä. Hän ei ole tulossa, ei tarjonnut edes mitään selityksiä. Tiedän, ettei asia ole niin, mutta minustaa kuin he olisivat pudottamassa minua pois. Inhottavaa.

Huomenna alkaa koeviikko matikalla. Ei kyllä voisi vittuakaan kiinnostaa, joten en ole tehnyt oikeastaan mitään asian hyväksi. Yliopistoihin kuitenkin pyritään kirjoituksilla.

Olisi mukavaa, jos olisi joku, jolle voisi soittaa ahdistuksen iskiessä öisin. Ettei tarvitsisi repiä käsiä tai hiuksia. Ettei tarvitsisi tuntea joka hetki näin polttavaa vihaa. Viha on jatkuvasti päällä. Tiedän, ettei sille ole mitään syytä. Kun minä en osaa riidellä tai olla vihainen jollekin tietylle ihmiselle, minä vihaan koko maailmaa. Lopulta se viha kääntyy minua itseäni kohtaan. Minulla ei ole oikeutta loukkaantua.

Löysin eilen opettajani televisiostani.

Minun on hyvä olla tänään. Aurinko paistaa. Burana puuduttaa kaiken. Kunhan ei vain tarvitse puhua kenellekään.

Miksi hän on ilkeä minulle? Mitä helvettiä minä olen nyt hänelle tehnyt? En jaksa enää käydä sitä riitaa. Sitä riitaa, jossa minä olen polvillani lattialla rukoilemassa anteeksiantoa ja hän sylkee kaikki minun vikani ja virheeni kasvoilleni. Kuinka minä en välitä, kuinka en ole kysynyt tarpeeksi usein kuinka hän voi, kuinka en ole mukava, kuinka olenkaan niin lapsellinen. Aina minä myönnän kaiken ja sanon "sinä olet minulle rakas enkä minä selviä ilman sinua". Aina minä itken itseni uneen ja pelkään menettäväni ystävän. Aina minä unohdan hänen loukkauksensa. Joka vitun kerta.

Eikä hän tiedä, miltä minun menneisyyteni tuntuu harteillani. Hän ei tiedä. Hän ei edes halua tietää.

Vitsitkin sattuvat, kun ne osuvat oikeaan paikkaan.

"Etkö sinä leikkiä ymmärrä? Huumorintajuton paska."

Tekonaurua. Tekonaurua. Tekonaurua. Nukenkasvot naamarissa. Ikuinen hymy. Sydän, joka palaa vihasta. Sydän, jolla ei riitä enää kyyneliä.

Minä en enää ikinä ole ilkeä. En enää ikinä. Leikkaan ennemmin kielini irti.

Pelottaa. Minua pelottaa. Äiti auta. Auta kiltti. Vie paha pois niin kuin veit silloinkin, kun olin aivan pieni.

Ovatko kauniit tytöt onnellisia? Mitä minä tarvitsen ollakseni onnellinen? Maailma on jakautunut. Kieroon kasvaneet lapset valtaavat maan. Amerikkalaiset ovat muovia.

Minä haluan kuolla ennen kuin on myöhäistä olla onnellinen.

Kuolla nuorena on ainut keino olla ikuisesti nuori.

Plastiikkakirurgia on ihmisten sairaan turhamaisuuden huipentuma. Saavuttaako joku jotain merkittävää uusilla rinnoilla? Satunnainen pano tuskin on mitään merkittävää. Seksillä tehdään lapsia ja rakastetaan. Muovilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa.

Minun äitini haluaa kauneusleikkaukseen.

Onkohan minun äitini onnellinen? Hän on ollut kohta kaksikymmentä vuotta naimisissa. Hän on kasvattanut monta lasta. Hän on tehnyt töitä koko ikänsä ja voi nykyään jo nauttia sen hedelmistä. En tiedä. Minä luulen, että hän rakastaa minun isääni. Tänään hän on tehnyt puuroa ja minä menen syömään sitä, sillä en oikein osaa osoittaa rakkauttani muuten.

Pienenä minä lähdin aina karkuun, kun minua koitettiin halata.

M