Olen kotona taas. Voi luoja miten hirveä olo minulla onkaan. Ei, en pystynyt heittämään mitään murheita mielestäni, vaan oikeastaan päinvastoin. Junassa oli aikaa pohtia omaa elämäänsä hieman lisää.

Minä tajusin taas jotain olennaista. Kun minä olin 14, minä olin erittäin idealistinen. Minä tiesin, miten maailman kuuluu toimia ja minulla oli vahvat periaatteet. Enää minä en ole uskonnollinen omille periaatteilleni. Minä olen kaikkea sitä, mitä minä halveksin. Minä ajattelin muutama vuosi sitten, että olen ylpeä itsestäni tällaisena kuin olen. Minä ajattelin, että en anna kenenkään vaikuttaa itseeni ja kunhan olen vain rehellinen, selviän mistä vain. Entä nyt? Minä olen teeskennellyt niin paljon, etten tiedä enää, mikä on totta ja mikä ei. Minä en tunnista omaa peilikuvaani. Olen laihduttanut hirmuisesti, mitään ajattelematta. Olen pelkkä kuva enää. Paperinohut kuva, minussa ei ole mitään syvyyttä enää. Minä olen ilkeä, kyyninen ja katkera kusipää. Minä olen pettänyt itseni.

Tuntuu niin helvetin pahalta sekä fyysisesti että henkisesti. Olen syönyt tänään paljon paljon paljon ja siksi minua oksettaa. Henkisen huonon olon tuovat taas kaikki nämä ajatukset. On hirvittävän kipeä olo. Jos voisin repiä itseni irti itsestäni, tekisin sen nyt.

Autossa matkalla kotiin äiti totesi: "M on väsynyt, mutta onnellinen" ja minä ajattelin, että olen kyllä väsynyt, mutta kaikkea muuta kuin onnellinen. Äidilleni en sanonut mitään. Vastailin vain epämääräisesti "Mmm",  "Mjoo" tai "Ei", kunnes minulta meni hermot. Äiti painosti minua. Äiti kysyi minulta, törmäsinkö yhteenkään mukavaan poikaan, joka olisi katsonut minua "sillä silmällä". Äiti ei tiedä mitään miekkosesta, mutta asia on aivan liian kipeä tuollaisille huomautuksille. Vastasin aika kipakasti. Äiti kysyi, miksi olen hänelle vihainen. Äiti ei näe mitään olennaista.

Minä haluan pois. Pois tästä kodista. Minä haluan paikkaan, jossa voin olla varma, ettei kukaan voi yhtäkkiä varoittamatta rynnätä sisään. Minä haluan vain pois täältä. Minä en halua puhua. Mikseivät ne ymmärrä? Mikseivät ne anna minun olla? Itkettää, mutten uskalla itkeä. Kukaan ei saa huomata, että olen heikko.

Eilinen keikkakin oli maanpäällinen helvetti. Vatsani oli sietämättömän kipeä ja minua oksetti ja pyörrytti aivan koko ajan. Mutta minä en lähtenyt edestä pois. Minä en ole koskaan lähtenyt edestä pois. Minä olen omissa silmissäni vahva. Se on helvetti, jota minä tarvitsen. Se on minun riippuvuuteni. Olen liian kiinni siinä tunteessa, siinä tilanteessa. Minä tiedän, miltä tuntuu, kun ei pysty enää seisomaan omilla jaloillaan. Minä tiedän, miltä tuntuu nostaa kasvot ja kädet kohti kattoa ja tuntea ilman virtaavan juuri tavoittamattomissa. Se tunne, kun kaikki muu lakkaa olemasta. Minä olen huutanut keuhkoni riekaleiksi sanoja, joita en enää pysty muistamaan, joita en koskaan pysty kirjoittamaan, mutta jotka ovat syvällä minussa. Minä tiedän, kuinka kyynerpää sattuu vasten selkää ja miten ihanalta kylmä vesi maistuu. Se on minun elämäni kaunein helvetti. Se on minun syyni elää ja ainoa keino olla elossa. Minä rakastan sitä enemmän kuin voin koskaan vihata mitään, mutta se on pelkkää vihaa ja miten minä voin rakastaa vihaa? Minun elämäni tiivistyy niihin hetkiin. Hiestä märät hiukseni liimautuvat kasvoihini. Korvia särkee sietämättömässä metelissä. Kurkkuni on pelkkää tulta enkä saa enää aikaan ääntä. Minun kipeät jalkani eivät jaksaisi kantaa enää painoani, mutta silti jokin voima pakottaa minut pomppimaan. Musiikki merkitsee minulle enemmän kuin elämä itse.

Tule ja pelasta minut. Vie minut pois tästä kaikesta. Minun sisälläni asuu jotain aivan liian pahaa. Jonain päivänä se pahaa ottaa minut kokonaan valtaansa ja minua pelottaa, mitä se pistää minut tekemään. Vie minut pois. Minä olen rikki.

Minä olen myynyt sieluni. Onko millään enää mitään väliä? Minä olen 17-vuotias, enkä minä usko enää mihinkään.

M