Hmm. Oli ihan kivaa nähdä ihmisiä. Ääntä minulta ei lähtenyt yhtään, kun en kerran ole moneen päivään oikeastaan puhunut. K sitä vähän hämmästeli ("Miten sä pystyt?!"). Minulla on ollut vähemmän asiaa muille perheeni jäsenille näinä päivinä.

Voi että näitä 2000-luvun nuoria! K:kin vain lähes koko sen ajan, mitä minä siellä olin, meseili. K meseili hänenkin (josta taidan tästä lähin käyttää nimitystä miekkonen) kanssaan. K tietää vallan hyvin, millainen meidän tilanteemme on (joskin sanoutui irti meidän välikätenä toimimisesta). Vähän paikoitellen kirpaisi. Varsinkin kun hetkeksi keskustelu sivusi viimeistä tapaamistamme. Se ei silloin ollut mikään menestys. Minä olin tyhmä ja miekkonen oli tyhmä. Kaikki kärsivät.

Olisin halunnut K:llakin vain nukkua, vaikka ei se kotia vastannut (oma sänky, paras sänky). Hymyilin ja puhuin, K puhui enemmän, mutta ei se varsinaisesti mitään puhetulvaa ollut. Kerroin, että olen hylännyt mesen. Olin apaattinen ja paikoitellen huonovointinen. Perkele ne lätyt olivat makeita. Ja äiti pakotti syömään heti kotona taas. (En uskaltanut kapinoida, kun pelkään, että se pistää minut hoitoon. On meinaan ennenkin uhkaillut.)

Then the misery filled his large vacuum
It felt so good in a dream
But this one is very real
And nothing wakes you up

Bloodpit: Ace Of Dominion (osa siitä)

Minulla on paljon unelmia. Ihan mielettömästi ja koko ajan syntyy uusia. Tuo tuossa biisissä on ihan totta. Unelmat eivät koskaan ole rumia tai pahoja. Unelmissa voi kipeistäkin asioista tehdä kauniita. Unelmissa näkee myös sen kivun taakse. Siihen ei koskaan kykene, kun oikeasti sattuu. Minun elämäni tuntuu usein pelkältä unelta. Elän ihan liikaa seikkailuissa pääni sisällä. Joskus sitä toivoisi, että jokin herättäisi. Välillä pitää taistella päästäkseen pinnalle. Ja monesti eniten sattuu, kun unelmista pitää luopua. Pitää tappaa osa omasta satumaailmastaan. Unelmilla voi huijata itseään loputtomiin. Ei niistä halua päästä pois. Joskus totuuden pitää lyödä avokämmenellä kasvoille, ennen kuin sille voi antaa vallan yli unelmien. Kaikki totuudet eivät lyö. Ja oikeasti, haluaako kukaan muka elää tällaisessa maailmassa?

Ujoudesta. Minä olen ujo, vaikkei monet niin ajattele. Kyllä, minä puhun paljon vieraille. Silloin, kun on jotain asiaa. Turhanpäiväiseen jutusteluun vieraiden kanssa en pysty sitten millään. Vaikka porukassa olisi paljon tuttujakin, saatan olla se hiljaisin. Epävarmuutta.

Koulussa en yläasteella ja lukion ensimmäisena vuonna viittaillut ikinä (ala-asteellakin oli hiljaista). Tunnit piirtelin ja kirjoittelin vihkooni (ajatukset seitsemänsien merien ja taivaiden takana). Numerot olivat sitä tasoa, että vaikka olisin kävellyt röyhkeästi vain ulos, ei minulle olisi mitään voitu. Opettajilla ei ole aseita hyviä oppilaita vastaan, fakta. En viittaillut, koska pelkäsin niin hirveästi vastaavani väärin. Kuudennella luokalla (tähän samaan asiaan liittyen) kuulin ensimmäisen kerran sanan "perfektionisti". Sitä minuun silloin, ihan aiheesta juu, liitettiin. En ole koskaan pelännyt esiintymistä, kaikki esitelmätkin luokan edessä menevät kuin vettä vain. En minä tiedä mikä siinä viittaamisessa oikein on. Nykyäänkin saatan punastella vastattuani tunnilla jotain, vaikka vastaus olisi ihan oikein (ihan kuin viittaisin olematta aivan varma). Ja en minä muuten punastele. Hyvin harvoin.

Nykyään annan aika ulospäinsuuntautunutta kuvaa. Ujo ei todellakaan ole se, joka minuun liitetään. Ujous ei ole sellainen asia, joka häviäisi noin vain *puff*. Se saattaa muuttaa muotoaan, kuten minun tapauksessani. Tuntuu kummalta ajatella, että 14-vuotiaana en pystynyt katsomaan ihmisiä silmiin. Nyt minulle on vaikeaa vain puhua omista oikeista asioista ja mielipiteistä. Minä saatan aloittaa, mutta sitten tulee sellainen "olempas minä tylsä ja itsekäs" -olo. Sitten en enää viitsi jatkaa. Joskus minulle tehtiin hyvin selväksi, ettei seuraani kaivata. Minä olen pahaksi onneksi hyvin nopea oppimaan ja hyvin hidas unohtamaan.

Nyt kaipaisi taas syliä ja ihmistä. Vaikka en voisikaan itkeä, voisinko silti saada lohdutusta? Haluaisin jonkun sanomaan: "Minä ymmärrän sinua M. Ei sinun tarvitse niin kovasti yrittää olla kuin muut." Minä olen outo. Kyllä minä sen tiedän. Tiedän jokaisesta K:n sanasta, etten kuulu samaan maailmaan. Tiedän sen ja olen aina tiennyt.

Monta vuotta olen yrittänyt tuhansin eri tavoin olla sellainen... hyväksytty. Että voisin itse hyväksyä ja muutkin voisivat. Että olisin minä ja ylpeä siitä. Kahdeksi vuodeksi se onnistui, kun vain suljin silmäni kaikelta. Nyt en minä pysty enää. Ulkonäköni minä muutin. Ystäväpiirin minä muutin. Koulun ja ruokavalion minä muutin. Minä laihdutin ja opettelin meikkaamaan. Ulkoisen maailman minä muutin. Kaiken sisälläni minä unohdin.

Tuntuu hyvältä kirjoittaa tänne näitä asioita. Ne ovat läsnä koko ajan, vaikka olen ne useasti kieltänyt. Unohtanut. Minä todellakin loin itselleni uuden elämän ja kun olen tällainen haaveilija, unelmoin menneisyyteni puhtaaksi ja kauniiksi. Ei se onnistunut. En tiedä, miksi juuri nyt romahdin. Ei kai kaikkea voi itseltään ikuisesti kieltää. Ystäväni eivät tiedä tästä puolestani mitään. En ole koskaan puhunut mistään, sillä minulle näitä asioita ei ole ollut olemassa.

Tänään on ollut pinnalla sellainen viha koko maailmaa kohtaa, että todella tuntuu kuin olisin taas 14.

Olen täydellinen länsimaalaisen kauneusihanteen tuote
Syntymälahjana siro luusto ja nopea aineenvaihdunta
Ylikorostettu itsetietoisuuteni herättää kateutta
Hyvähampainen ja -tapainen
Silti toiset naiset vihaa vihaa vihaa vihaa minua

Latteat iltapäivät
Lattea ikkunabaarissa
Minä, Lappi, Suutari ja se toinen Snellmanni
Bulevardisupliikki, jalkakäytävä, tilfaxelämä
48 kiloa punaista lihaa lihaa lihaa lihaa lihaa

Kauneus jättää jälkensä minuun huomaamatta kuin kirurgin teräs
Kauneus jättää jälkensä
Repii haavat, likaa sinut

Kauneus jättää jälkensä minuun huomaamatta kuin kirurgin teräs
Kauneus jättää jälkensä
Kauneus jättää
Repii haavat, likaa sinut
Polttaa arvet, tuhoaa minut

Turun Romantiikka: Gonzo Kaunis

M