Mietin (taas yllättäen, minä en muuta osaa), että mielialallani on suuri merkitys, kun kohtaan sen erään miekkosen. Jos hän siis suostuu tapaamaan minut.

Jos olen ahdistunut ja ankea, tapaamisestakin tulee varsin vaisu. Minä tärisen, en uskalla puhua saati sitten katsoa silmiin ja hyvin todennäköisesti punastelen kaikelle menneelle. En uskalla sanoa ainakaan mitään merkittävää ja olen hyvin tyly. Olen lyhytsanainen ja annan hänen olla johdossa. Hän vie, minä en edes vikise. Tapaamisesta tuskin kumpikaan kostuu mitään. (Lisäys: Jaajuu, minulla tosiaan tässä tapauksessa menee kaikki energia siihen, että pidättelen itkua. Minähän en itke. En ainakaan kenenkään nähden.)

Jos taas olen sosiaalinen ja iloinen, minä ensinnäkin hymyilen tomppelisti jo pelkästään hänen näkemisensä tähden. En ole rauhassa yhtään, höpöttelen niitä näitä, vaikka mihinkään merkittävään en viittaa puolellakaan sanalla. Olen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan (ja hyvin todennäköisesti sillä hetkellä minä uskon niin). Saatan olla ärsyttävä, en suhtaudu mihinkään vakavasti ja olen ilkeilevä. Eli ei näinkään toimi.

Toisaalta, kun viimeksi olin hänen kanssaan kaksin (siitä on ihan liikaa aikaa), olin kuin toinen ihminen. Herttileijaa miten sillä miehellä oli rauhoittava vaikutus minuun. Olin rauhallinen, melkoisen hiljainen, mutten silti omissa maailmoissani. Puhuin vähän, mutta hiljaisuus ei ollut painostavaa. Ei ahdistusta. Tosin tuollainen euforinen tunne saattoi johtua vähäisestä nukkumisesta ja syömisestä. Tai tuhannesta muustakin asiasta. Mutta on mukavaa ajatella, että se johtui hänestä.

Minä taidan vaikuttaa hieman sekopäiseltä. En minä ihan kamalan outo kuitenkaan ole. Ainakaan ulospäin. Vähän epämääräinen, vaikea ja ailahtelevainen vain. Heh. Vähän ja vähän. Ainakin ihmiset viihtyvät ympärilläni (sirkushuveja ja sellaista nääs). Jotenkin se käy logiikkaan, kun kerran haluan, että ihmisillä on hauskaa. Paras sen olisi jotenkin ulospäinkin välittyä. Ja olen kuitenkin aika hemmetin hyvä teeskentelemään.

Sekopäisintä minun käytöksessäni taitaa kuitenkin olla se ylikontrolloiva suhtautuminen. Minä joko hallitsen aivan kaikkea tai sitten en välitä yhtään mistään. Ruuan suhteen se näkyy aika hyvin, vaikka siihen nyt liittyy kaikkea muutakin. Koulussa se näkyy. Olen mukana kaikessa, mielellään vielä lähellä päättävää elintä (no on taas kaksmielistä). Tai sitten todellakin vain kellun. Jos tarpeeksi väsyttää.

Pirulainen. Puhekieli yrittää väkisin tulla kirjoitukseen mukaan tänään.

M