Kukaan lapsi ei halua nähdä vanhempiensa vanhenevan. Kukaan lapsi ei halua huomata, kuinka isän muisti pätkii tai äiti ei kuule mitään. Kukaan lapsi ei halua katsoa omien vanhempiensa ryppyisiä kasvoja ja harmaita hiuksia. Yksikään lapsi ei halua katsoa vanhempiensa kylpyhuoneen kaappiin vain huomatakseen mittavan kokoelman erilaisia lääkkeitä. Kukaan lapsi ei halua istua sairaalaan luonnottomassa kirkkaudessa valvomassa välttämättömän lähestyessä. Yksikään lapsi ei halua luopua äidistään tai isästään.

Kukaan vanhempi ei halua saada yöllä puhelua poliisilta. Yksikään vanhempi ei halua katsoa, kuinka nuori elämä kuihtuu vähitellen pois. Yksikään vanhempi ei halua viettää öitään etsien keinoa taistella välttämätöntä vastaan. Yksikään vanhempi ei halua löytää pitkiä ja surullisia kirjeitä tyttäriensä ja poikiensa huoneista. Yksikään vanhempi ei halua irroittaa otettaan omasta lapsestaan.

Silti aina joko vanhempi hautaa lapsensa tai lapsi hautaa vanhempansa.

Suru kuuluu tähän elämään. Kaikki tietävät, miten kyyneleet polttavat kasvoilla ja miten suolaiselta ne maistuvatkaan. Suru kuristaa kurkussa ja tekee puhumisesta vaikeaa. Suru turruttaa kaiken muun ympäriltään ja muuttaa kasvot punaisiksi.

Suru yhdistää ihmisiä. Se on samaan aikaan yksityisempää kuin mikään muu ja kuitenkin yhteistä monille ihmisille. Suru voi olla hetkittäistä tai jatkuva olotila. Suru saattaa saapua täysin yllättäen tai olla läsnä aivan jokaisessa hetkessä. Suru on merkki ihmisyydestä.

Suru on kuin kylmä ja pimeä yö, joka kätkee sisäänsä tuhansia harmaaksi muuttuneita värejä. Suru asuu sydämessä yhtä syvällä kuin rakkaus.

Minä olen surullinen.

M