Olipas eilen iloinen päivä. Ei minun ala-asteeni mitään pelkkää surkeutta ollut, todellakaan. Mutta, mutta. Huonot hetket olivat eilen päälimmäisenä mielessäni, joten siksi eilen niistä. Nyt juuri ei huvita jatkaa tuota menneessä rypemistä.

Hassua, miten minun pitää selitellä, miksi kirjoitan jotain. Itsellenihän minä kirjoitan. Ja vaikka kuinka olisi pelkkää teiniangstia, saan minä sen silti purkaa pois. Vaikka teen tätä täysin anonyymisti, pelkään silti olevani naurettava. Ajattelumalleja voisi vähän muuttaa.

Minulla on sellainen hassu olo, kuin minun sisälläni asuisi jokin toinenkin olento. Se on piilossa silloin, kun minä teen jotain. Se tulee esiin, kun minä pelkästään olen tai ajattelen. Se tuo minulle kaikki epätoivoiset ajatukset ja saa minut raapimaan ja unohtamaan järjen äänen. Järki palaa aina jossain vaiheessa, häpeässä ja syyllisyydessä. Pidän kirjoittamisesta, koska siihen voi keskittyä. Silloin, jos voi keskittyä johonkin, on hyvä. Mutta miksi? Miksi minä teen tätä? Ruikutan ruikutan, kun en muutakaan osaa.

Miksi ihmeessä minulla on kuuma? Eihän minulla koskaan ole kuuma. Eh, epämiellyttävää tämäkin. Minulla ei koskaan taida olla miellyttävää.

Hmm. Tänään olisi kiva tavata joku ystävä. On sosiaalinen olo. Voisi jutella mukavia. Pulista ja pölistä. Kaikkea turhaa ja ehkä vähän vähemmän turhaakin. Tälläisinä hetkinä minun panssarini läpi pääsisi jotenkin. Mutta minä en edelleenkään oikein tiedä, missä ihmiset tapaavat toisiaan. On vaikeaa lähteä tuonne lumihankeen tarpomaan. Tästä on reilu kuusi kilometriä lähimmälle bussipysäkille ja siitä kaukaisimpiin ystäviin 400 kilometriä. Jeejee, hienosti menee. Ehkä minä turvaudun tuohon ihmeelliseen luuriin jossain vaiheessa. Soitan A:lle, joka piristää aina (jos jaksaa). Pampam-damdam.

Ailahtelen, anteeksi.

M