K soitti. Tuntui mukavalta kuulla ystävällistä ääntä. Vaikka asia olikin vähän hassu. Käski pistää radion päälle, kun The Arkin uusi biisi soi. Jotenkin sympaattisella tavalla outoa, että hän soitti siitä minulle. En minä taida olla suurin hänen tuntemansa Ark-fani. Mutta kivaa. K välittää minusta kaikesta huolimatta.

Koska minulla on ihan hirmuinen puhumisen tarve, ajattelin nyt purkaa niitä asioita, joista en koskaan puhu kenellekään. Suurin osa ystävistäni ei tiedä näistä asioista mitään, sillä olen tutustunut heihin hieman vanhempana.

Ensimmäinen asia, jonka haluan sanoa, on täällä jo jossain muodossa. Olen itseasiassa maininnut siitä erikseenkin kahdelle ihmiselle: toiselle (kyllä, juuri hänelle), kun halusin selittää kummallista käytöstäni ja toiselle vain jossain omituisessa avoimuuden puuskassa. Se koskettaa nykyisyyttä ja menneisyyttä, enkä voi sanoa varmaa syytä siihen. Aina, kun alan lähentyä jonkun ihmisen kanssa, minuun iskee mustasukkainen epävarmuus. Minä en voi sille mitään, mutta mielestäni on mahdoton ajatus, että kukaan voisi pitää ja välittää minusta niin paljon kuin minä pidän ja välitän heistä. Se hieman alentaa itsetuntoa. Jos mietin itseäni, olen oikukas, vaikea, pinnallinen, mustasukkainen, kateellinen, ilkeä, naiivi ja ärsyttävä. Kuka sellaisesta pitäisi? Tämä ajattelu häiritsee välillä pahasta ihmissuhteissa.

Hmm. Haluaisin purkaa hieman taustojani. Yleensä pidän muistot syvälle haudattuna, mutta koska tänään ne ovat mietityttäneet minua, voin ihan yhtä hyvin purkaa ne tännekin. Lapsuuteni oli hyvinkin onnellinen, ei väkivaltaa, hyväksikäyttöä, turvattomuutta tai mitään sellaista. Mitä nyt joskus karkailin. Olen kuitenkin aina ollut vähän outo.

Ennen kouluikää, aina esikouluun saakka, olin mammallani hoidossa. Niiltä ajoilta en tietenkään muista kuin leikkiä ja pieniä arkirutiineja, mutta sieltä on peräisin omiin ajatuksiin pakeneminen. Mamman asunnossa oli vessa keskellä, niin että keittöstä pääsi eteiseen, siitä olohuoneeseen, ruokailuohuoneeseen ja taas takaisin keittiöön. Siinä saatoin tuntikausia kävellä ympyrää omiin ajatuksiini uponneena. Samoin saatoin esimerkiksi koota samaa palapelia yhä uudestaan ja uudestaan, henkisesti aivan eri maailmassa. Mitä silloin pakeninkaan, ken tietää. Tapa kuitenkin juurtui tiukkaan. Kuusivuotiaana menin päiväkotiin esikouluun. Samoihin aikoihin lopetin jumpan. En muista tarkkaan miksi, kerran en vain halunnut mennä mukaan, en sitten millään. Siihen loppui. Esikoulussa oli aika kamalaa. Oksentelin usein. En tarkkaan muista miksi. Ainakin inhosin, kun siellä oli pakko syödä puuroa aamuisin. Sieltäkin on paljon epämääräisiä muistoja.

Minulla on ollut aina välillä sellaisia hetkiä. Pienenä en oikein kunnolla osannut nimittää niitä. "Tuntuu siltä, että kuolen" (juuri näillä sanoilla, vaikka en ole siitä koskaan kennelläkään puhunut). Sellainen ahdistus. Alastomuuden tunne. Nykyään vaivaa vaihtelevasti, mutta ulospäin se ei minusta mitenkään näy. Näitä on varmasti ollut jo ennen koulua.

Ala-asteaikaa syytän paljosta. Kun olin seitsemän, (olin ollut koulussa vasta muutaman kuukauden) muutimme. Muutimme yhdestä Suomen suurimmista kaupungeista maalle. Se oli tietysti aika shokki, mutta hei, lapset sopeutuu tuollaiseen.

Koulu olikin sitten vaikea. Kävin kyläkoulua, oppilaita oli joku vähän päälle viidenkymmenen. Luokallani oli 11 oppilasta. Kun on noin vähän oppilaita (kaikki puhuvat, kuinka opetus on hyvää ja yksilöllistä), sitä joko on ystäviä tai sitten ei ole. Kukaan 7-vuotias ei valitse yksinäisyyttä. Luokkaamme hallitsivat kaksi tyttöä. He olivat serkuksia keskenään ja siksi heillä oli turvaa toisistaan. Minun paras ystäväni vaihteli vuodesta toiseen, mutta se kuuluu siihen ikään.

Koulussa oli ikävintä sen urheilupainotteisuus. Muistan, miten aina juhlittiin, kun koulumme voitti jotain turnauksia ja muuta. Se oli kaiken mitta siellä. Olit hyvä urheilussa, olit hyvä kaikessa. Se ilmapiiri ei hirveästi arvostanut itsepäistä, ylipainoista ja luovaa lukutoukkaa. Muistan, miten liikuntatunneilla mietin, että jos kaatuisin tahallani, minun ei ehkä tarvitsisi osallistua. Silloin aloitin myöskin kaikki painoon liittyvät asiat (en siis todellakaan ole kertonut painoani kenellekään kymmenennen ikävuoden jälkeen) ja vihaan edelleen liikuntaa. Lähes kaikissa muodoissa.

Turpaani en usein ottanut ja jos otin, se johtui yleensä itsepäisyydestäni. Tappelin poikien kanssa, pidin poikien seurasta jo tuolloin. Siis ystävinä. Ihastumisjutut olivat tietysti arka paikka, ainakin minulle. Yhdeltä pojalta potkaisin ilmat pihalle, kun hän meinasi halata minua. Tein kerralla selväksi, että ei. (Nyt mieleen tulvii niin hirveästi muistoja, etten ihan tiedä, miten jatkaa).

Asiat eivät mene nyt kronologisessa järjestyksessä, mutta eipä sen kai väliä. Ala-asteelta muistan pelon. Olin yksi niistä harvoista, joiden vanhemmat kävivät päivätöissä. Olin siis usein päivisin yksin. Pelkäsin aina ihan hirveästi. En tiedä edes, ymmärsivätkö vanhempani koskaan, miten vaikeaa minun oli olla yksin. Usein vain makasin sohvalla, enkä voinut liikkua minnekään. Pidin peittoa päälläni, jos sellainen oli lähellä. En liikahtanutkaan. Vessaan olisi usein pitänyt päästä, mutta se vasta olisikin ollut kamalaa. Vessassa ilmastointi pitää askelten ääniä. Siis mielestäni vieläkin ja yhä edelleen silloin tällöin ahdistun yksinäisyydestä (siis konkreettisesta yksinäisyydestä, sen sosiaalisten suhteiden puutteen lisäksi). Tosin, olen aika hyvin opetellut myös nauttimaan siitä.

Toinen suuri pelko oli ufot. Luin ala-asteella paljon ja koulussa oli sellaisia, no, lasten tietokirjoja. Paljon kuvia ja vähän tietoa, mutta tietokirjoja yhtä kaikki. Kolmasluokkalainen ei ole kovin kriittinen lukija ja käsiini osui, koulussa, sellainen kirja ufoista. Tuohon aikaan tietokirjat olivat minulle yhtä kuin totuus. Voin sanoa, että yhä edelleen syön mieluummin matoja kuin katson esim. kauhuleffaa ufoista. Silloin tuli se, että makasin öisin hiljaisuudessa ja toivoin, että kuuluisi jotain. Usein pelkäsin, että ufot laskeutuvat pihalle ja vievät minut. Toisinaan ahdisti tosissaan ja silloin tuntui, kuin olisin yksin koko maailmassa. Sellainen tunne (jonka takia vihaan täyttä hiljaisuutta), että mitä tahansa voi tapahtua, minä voin vaikka huutaa keuhkoni riekaleiksi, mutta kukaan ei kuule, kukaan ei auta.

Joskus öisin makasin valveilla ja kuuntelin kuinka vanhempani riitelivät. He eivät koskaan riidelleet, jos epäilivät lasten kuulevan. No, minäpä olen herkkäuninen ja olen kuullut ihan liian monta kertaa, kuinka äiti uhkaa isää avioerolla. Ahdistuin hirveästi tuosta joskus n. 8-vuotiaana. Pelkäsin, että he eroavat oikeasti. Koitin kovasti miettiä, kumman luokse muuttaisin asumaan (lopulta päätin, että jään sen luokse, joka jää tähän taloon).

Muistan  ala-asteelta myös muutaman sellaisen ahdistuskohtauksen. En osaa sanoa, montako niitä oli tai mistä ne johtuivat. Ne iskivät aina öisin. En pystynyt nukkumaan, sillä olin aivan varma, että jos suljen silmäni, kuolen. Siinä sitten istuin monta tuntia valveilla sängyssäni ja koitin valehdella itselleni. Yleensä nukahdin lopulta, mutta kerran meni kaikki yli. Oli pakko mennä vanhempien huoneeseen. Sanoin äidilleni, että minulla on huono olo. Tuohon aikaan oksentelin usein, joten äiti oli paniikissa viemässä minua vessaan. Muistan, miten helvetin vaikeaa oli sanoa: "Eiku, niinku... henkisesti". Sen yön nukuin vanhempien huoneessa, siskon sängyssä. Muistan jopa millaiset lakanat siinä sängyssä silloin oli. Silti en oikein uskaltanut nukkua. Äiti piti kädestä kiinni, mutta en vain pystynyt. Olin kuitenkin niin pieni (ikä ehkä 8-9?), että uni voitti lopulta. Olen välillä miettinyt (vaikka nämä kohtaukset unohdinkin moneksi vuodeksi), että jos olisin uskaltanut tunnustaa vanhemmilleni, että sitä sattui useastikin, olisivatko he reagoineet? Ei tuollainen kuitenkaan tietääkseni kovin normaalia ole. No, kohtaukset loppuivat ajallaan. Moneksi onnelliseksi vuodeksi.

Yhm. Murrosikä on niin laaja kokonaisuus, siihen liittyy niin paljon kaikkea, etten nyt jaksa aloittaa. Ehkä huomenna.

M