Tänään minä lähden hyvän ystäväni luokse maamme pääkaupunkiin. Aivan mahtavaa. En ole nähnyt tätä kyseistä ystävää moneen aikaan. Hän on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa syntyy aina yhteys. Huomenna minä pääsen keikalla ja voin riehua sydämeni kyllyydestä. Saan purkaa kaikki paineet. Tosin tällä kertaa paineet ovat sellaista laatua, että saatan ehkä jopa purskahtaa itkuun kesken kaiken (Hurja ajatus! Sellaista ei ole vielä koskaan ennen tapahtunut.) Kävi miten kävi, minä tarvitsen nyt tällaista irtiottoa.

Jossain mieleni perukoilla minä tietenkin elättelen vielä toivetta, että miekkonenkin jostain taivaallisesta armosta sattuisi olemaan pääkaupunkiseudulla tänä viikonloppuna ja ja ja... No, en minä oikeasti uskon niin käyvän ja jos kävisikin, mitä sitten? En minä osaa enää suhtautua häneen. Kuitenkin, jos hän sattuisikin Helsingissä olemaan, hän on siellä jonkun toisen naisen kanssa. Minä sekoan näihin omiin kitkeriin ajatuksiini. Hän on aivan älyttömän suosittu naisten keskuudessa, joten en minä näitä ajatuksia aivan utopistisista paikoista tempaise. Minä olen vain niin suunnattoman mustasukkainen. Haluan aivan yhtä paljon huutaa ja lyödä häntä kuin suudella ja halatakin. Minä tiedän, että minulla on jollain tavalla oikeus olla vihainen, mutta en osaa olla sillä tavalla vihainen. Minulla on liian heikko itsetunto, jotta voisin olla vihainen arvostamalleni ihmiselle.

En ole tehnyt lomalla mitään kouluun liittyvää. Minun piti kovasti kirjoittaa sosiaalipsykologian essee, mutta minua ei oikeasti kiinnosta se numero. Minä tarvitsen lomaa, olen ollut jo pitkään aivan yliväsynyt. Kadun näitä sanoja sunnuntaina, mutta minkäs teet. Olen aina vihannut eniten koulussa läksyjä. Koen ne vain aivan turhiksi. Työharjoittelupaikan vastaava on koittanut ottaa yhteyttä, jos hänelle saisin jotain vastattua. Vaan tietäisi vielä, että mitä.

Nämä kaikki asiat saavat jäädä asemalle, kun minä lähden junalla kauas pois. Minun on pakko rentoutua välillä.

M