Väsyttää, alkaa tuntua jo lihaksissa, ettei ole syönyt. Nälkä ei kuitenkaan ole. Ei sillä tavalla kuin pienenä, että tuli oikein paha olo sen takia. Tämä tuntuu todella... äh. Olen tehnyt tätä tuhannesti ennenkin, mutten koskaan ole tiedostanut tätä näin selvästi. Mikä ihme minua vaivaa? Olen kuitenkin normaalipainoinen. Olen laihtunut kahden vuoden aikana jotain 15-20 kg (en ole ihan varma, milloin painoin ja mitä). Kiertää kehää.

Minä sanoin aikaisemmin, että tuntuu kuin sisälläni asuisi joku vieras, joka ajattelee puolestani. Se ei ehkä ole ihan oikein sanottu, enemmänkin tuntuu kuin minulla olisi ydin ja kuorikerros. Ja ne eivät voi mitenkään ymmärtää toisiaan. Sosiaalisissa tilanteissa on tietenkin esillä se kuorikerros, mutta aina ydin katselee ihmisiä ja miettii: Mitä nuo ovat? Miksi nuo näyttävät tuolta? Miksi niiden elämä on tuollaista? Olenko minä ollenkaan samaa lajia? Ja sitten kuorikerros ottaa valtaansa, tukahduttaa kaiken mitä ydin tuntee tai ajattelee. Kuorikerros on vallan hurmaava, kietoo ihmiset pikkusormensa ympärille. Teeskentelee ja valehtelee ihan suoraan. Ja kun ytimellä on huono olo, kuorikerros sanoo ytimen olevan erittäin naurettava. Enkä minä tiedä, kumpi on enemmän minua.

Muistelu jatkuu. Ajattelin ensin, että menen ihan järjestyksessä elämääni, mutta tänään hyppäsin yläasteen ensimmäisiin vuosiin. Ala-asteesta ehkä joskus lisää.

Jos voin sanoa, että minulla oli kivaa ala-asteella, samaa en voi sanoa 7. ja 8. luokasta. En oikeastaan voi sanoa mitään niistä, sillä minä en muista. Tiedän, että 9.10.2004 minä heräsin ja mietin, että taisin olla aika pahassa jamassa aikaisemmin. Sen tiedostukseen jälkeen kaikki katosi. Onneksi sentään pystyn muistamaan tuon tiedostamisen. Herätyksestä kiitos veljelleni ja hänen tyttöystävälleen (joka ei silloin vielä ollut hänen tyttöystävänsä). Kumpikaan heistä tuskin muistaa koko tapahtumaa, olivat kumpainenkin kännissä kuin pienet käet. Mutta minua se ei haitannut. Silloin ihminen, jota ihailen ja arvostan, antoi minulle luvan olla juuri sellainen kuin olen. Sanoipa vielä, että on hienoa olla erilainen.

Siitä eteenpäin on sattunut kaikenlaista, mutta niistä joskus toiste. Nyt haluan keskittyä aikaan ennen lokakuun yhdeksättä 2004. Tietysti minä jotain muistan. Paljonkin. Kaikenlaisia tapauksia, joskaan en pysty laittamaan niitä järjestykseen. Minä tiedän, että minua ahdisti ja että minua kiusattiin. Minä tiedän sen. Mitään en tunne. Muistan tapahtumat kuin edellisen viikon salkkarit (jos katsoisin salkkareita). Kyllä minä tiedän kaiken (no en ihan), mitä on tapahtunut, mutta ei se kosketa minua mitenkään.

Kysymys on lähinnä siitä, onko mieleni torjunut muistojani vai olinko vain todellakin jatkuvasti niin omissa maailmoissani, ettei edes ole mitään muistettavaa. Sen minä kuitenkin muistan, että purin ahdistustani piirtämiseen, vaikka siinä on kyllä taito, jota en hallitse (vaikka kuollakseni halusin olla taiteellinen ja hyvä edes jossain). Kaivoin esiin noita tuon ajan piirroksia ja... no sydän, liekkejä ja jäätä. Siinä näiden peruskaava. Jossain on mukana miekka tms. Kaikissa on liekkejä. (Paitsi noissa muutamissa kasvokuvissa, joiden yhdennäköisyyttä malliensa kanssa ei voi itsekään kuin ihmetellä.) Nuo kuvat tasapainoilevat jossain yltiöromantiikan ja yltiöahdistuksen välimaastossa.

Sitten on yksi erittäin mielenkiintoinen kuva. Olen ilmeisesti koittanut purkaa kaikki minua ahdistavat asiat. Ei minkäänlaista muistikuvaa, milloin olisin tämän vääntänyt ja miksi. No, jokatapauksessa, tässä on sydän, jonka ympärillä on kaikenlaista sälää: tietokone(/tv), roomalaisia numeroita (VI, VI, VII ja sitten kysymysmerkki), jäätä, joku riepu tms., kirja, jotain koukeroita, huumeruisku, timantti ja liekkejä. Sydämen poikki menee ööh... ilmeisesti jonkinlainen haava, joka on tikattu kiinni ja siitä tihkuu verta. En sanoisi, että tässä olisi mitenkään yltiöpositiivinen tunnelma. Huumeruisku ihmetyttää tosissaan, olen aina suhtautunut hyvin kielteisesti kaikkiin kemiallisiin aineisiin. Enhän minä jumalauta juo edes kahvia (oman lukunsa ovat tietysti ihmiset, jotka oikeasti tarvitsevat esim. mielialalääkkeitä. Pelkästään huvitusmielessä päänsä sekoittaminen sitä vastoin... vastenmielistä). Tämä ei todellakaan ole erikoisalaani, mutta kai tuostakin paljon voi tulkita.

Eräs asia nousi mieleeni tänään pohdiskellessa. Ongelma nimeltä Nirvana. Pidän bändistä huimasta, mutten voi kuunnella sitä. Ahdistun siitä ihan hirveästi. Olen tähän asti ajatellut Kurtin vain olevan erittäin vahva tulkitsija. Tänään tuli mieleen, että jos todella olen torjunut muistoja, kyllähän ne silti jossain säilyy. Ehkä olen ahdistuksessani kuunnellut Nirvanaa. Ehkä minulla on siitä niin vahva, tiedostamaton, muistijälki, etten voi kuunnella sitä enää. Minulla ei ole kauheasti hajua, milloin ostin ensimmäisen Nirvana-levyni. Joskus yläasteella. Muistan miten ostin sen. Muistan, että olen kuunnellut sitä, mutta... en tiedä yhtään, miten paljon, miksi ja milloin. Tässä teoriassa on paljon aukkokohtia, tiedän. Mutta jos minulla on koko sen kaksi vuotta ollut puoliksikaan niin paha olo kuin silloin, jos koitan kuunnella Nirvanaa, niin en kyllä sellaista haluakaan muistaa.

En ole vielä päässyt kertaakaan käsiksi haavojeni ydinkohtiin, ihmisiin. Tänäänkään en jaksa. Sanotaanko näin: kun viettää kahdeksan vuotta elämästään joka päivä sellaisten ihmisten kanssa, joista ei pidä, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä ja joiden toimintaa halveksii, siinä oppii teeskentelemään. Siinä todella oppii nauramaan silloin, kun ei voisi vähempää naurattaa. Siinä oppii pakenemaan mielikuvitusmaailmoihin.

M