Tänään olen saanut kehuja ja imarteluja niin paljon, että hymykin on ollut herkässä. Sain kehuja vielä tahoilta, joita arvostan, joten ne tuntuvat moninverron paremmilta siksi. Psykologian opettaja kertoi minulle lisää yhdestä tutkimusprojekti-tsydeemistä, johon hän haluaa minun osallistuvan. Se vaikuttaa äärimmäisen mielenkiintoiselta ja varsinkin, kun opettaja tuli innoissaan puhumaan siitä minulle eikä toisinpäin. Äidinkielen opettaja taas ehdotti minulle erästä toista projektia. Tämä kirjoihin liittyvä juttu ei kiinnostanut minua läheskään niin paljon kuin psykologia, mutta tutkiessani papereita huomasin, että opettajat saavat valita kustakin koulusta yhden oppilaan mukaan. Minun opettajani valitsivat minut. Koulussani on kuitenkin yli kolmesataa oppilasta. Olen erittäin otettu, joten suostuin. Ei se ole mikään hirvittävän vaativa homma, ainakaan minulle.

Psykologian opettajan kanssa keskustellessani hän lipsautti vahingossa ja epäsuorasti, että olettaa minun lähtevän opiskelemaan psykologiaa. Sekin tuntui mukavalta ja samalla jotenkin huvittavalta. Äidinkielen opettajista toinen on jo kauan sitten julistanut, että tulen vielä repimään elantoni kirjoittamalla. Toinen äidinkielen opettaja (se mukavampi) on myös mediaopettaja ja siten myös aivan varma minun tulevaisuudesta tv:n, radion ja lehtien maailmassa. Hassulta tuntuu. Minulla on vaihtoehtoja. Olen miettinyt, sulkevatko nuo toisensa pois. Kirjoittaa voi aina ja toimittajaksikaan ei ole mitään yhtä oikeaa tietä, mutta psykologia vaatii yliopistoa. Mietin ja pohdin.

Vanhempani ovat sisäistäneet ajatuksen minusta toimittajana. Kai se on heille ollut aika selvää jo pitkään. He tosin näkevät minut kuuluisana tv-kasvona tai Ylen ulkomaankirjeenvaihtajana. Kumpikaan ei ammatista mitään tiedä. En uskalla edes ajatella heidän reaktioitaan, jos kerron tähtääväni sittenkin psykologiksi. Olen kuullut äitini sanovan aivan liian monta kertaa "Älä nyt hulluja puhu!" En halua myöskään kuunnella, kuinka äiti selittää minusta sukulaisille. Siksi en ole kertonut heille mitään noista em. projekteista tai siitä, että minulle tarjottiin työtä tv:stä. Tämä on minun elämäni ja minä haluan pitää sen käsissäni. Säälittää tuo sisko, kun vanhemmilla on hänellekin jo valmis suunnitelma (Tosin todella erilainen kuin minulle. Minulle on aina kaavailta nimenomaan akateemista menestystä, sisko on enemmän urheilija. Muistan kuitenkin, miten minun isäni pettyi, kun vanhempi siskoni seurasi omia polkujaan eikä isän haaveita). Minäkään en oikein tiedä, seuraanko omia vai vanhempien suunnitelmia, kun jatkan tästä yliopistoon. Lukionkin kanssa oli niin, että minulla ei koskaan edes ollut muita vaihtoehtoja. Ei minua varsinaisesti kielletty menemästä jonnekin muualle, mutta kun pienestä asti on puhuttu, että M menee sitten siihen ja siihen lukioon. Olen ollut todella tiukasti kasvanut sisään siihen. En ole kyllä valintaani katunut, minulla on kuitenkin lukupäätä ja kykyjä lukioon. Vanhempani eivät tiedä, että aion todellakin yliopistoon. Pari vuotta sitten keskustelimme, no riitelimme, viimeisimmän (oikeastaan ainoan) kerran aiheesta. Joku tuttava vain rupatellakseen kyseli, mitä aion lukion jälkeen. Minä en oikein osannut vastata. Silloin toinen vanhemmistani, en muista kumpi, naurahtaen totesi kevyesti, jotta tottakai M menee yliopistoon. Suutuin ihan hirvittävästi ja muistaakseni kerroin vanhemmilleni, että kuolen mieluummin kuin menen yliopistoon. Olen ylpeä enkä halua perua sanojani, joten en ole kertonut ajatusten muuttumisesta (tosin kyllä ne varmaan sen tietävät, ovat kuitenkin vanhempani). On toinenkin syy, miksi en ole kertonut siitä. En halua, että vanhemapani alkavat painostaa minua. Minä pidän huolta omista asioistani, en tarvitse ketään niskan taakse hengittämään ja kertomaan minuutin välein, että pitää lukea.

Minulle sanotaan usein, että olisin hyvä kirjoittamaan. Tänään tajusin, että siitä on tullut minulle samanlainen asia kuin kauneuden kehumisesta. En osaa ottaa sitä vastaan mitenkään. En tiedä, mistä se johtuu. Kuulen sitä välillä, mutta se ei yleensä merkitse minulle mitään. En minä pidä itseäni läheskään niin hyvänä kirjoittajana kuin kehujen määrästä voisi päätellä.

Olen kai hullu, kun hankin jatkuvasti itselleni lisää tekemistä.

M