Minä vannoin itselleni! Minä vannoin ja lupasin. Minä todella tein niin. Minä päätin vakaasti heittää hänet lopulliset pois mielestäni. Mutta eihän se tietenkään onnistunut. Niin minä eilenkin taas itkin häntä, hänen tekojaan ja sanoja, joita ei koskaan sanottu. Minä en voi vieläkään päästää irti. Hän sanoi minulle aivan suoraan, ettei halua minua elämäänsä. Minä koitin korjata tilanteen ja hän sanoi, ettei halua. Minä roikun omassa mahdottomassa unelmassani, se on kuin hirttosilmukka kaulani ympärillä. Antaisin mitä vain, jos voisin korjata välimme. Tai jos voisin palata puolen vuoden taa. Enää minä en pelkäisi. Minua kaduttaa aivan suunnattomasti, etten luottanut häneen. Minä olen pyytänyt anteeksi, mutta se on vain sana. Minä olen yrittänyt, enempää minä en osaa.

Minä haluaisin tietää, mitä hän minulta oikeasti halusi. En uskonut hänen haluavan mitään, mutta nyt minusta tuntuu, että olin väärässä. Minun paha oloni tuhatkertaistui sillä hetkellä, kun se tuli mieleeni. Ehkä hänkin oikeasti tunsi jotain minua kohtaan. Oli paljon helpompaa uskoa, että hän vain käytti minua hetken ja heitti pois kuin ajatella, että meillä oli mahdollisuudet kaikkeen, mutta minä rikoin sen. Minä typerä epäluuloinen pikkutyttö. Minä pelkäsin aivan liikaa kipua. Minä olen pelkkä pelkuri ja siksi minä satutin häntä myös.

Toivottavasti hän vielä jonain päivänä voi puhua minulle. Sanoa ihan mitä vain, kaunista tai rumaa. Minä en välitä. Haluan vain olla olemassa hänelle. Minä toivon myös, että minä pystyisin katsomaan häntä silmiin. Niin kauan kuin tunnen tämän suunnattoman häpeän ja kivun minä en siihen pysty.

M