Tässä aamulla, kun heräsin taas aikaisin, oli aikaa miettiä. Kaikki vain kiertää samaa rataa, enkä tiedä uskonko ajatuksiana vai kaikkea tässä ympärillä. Tajusin, että en kestä enää ja lähetin K:lle viestin. Pyysin häntä kanssani syömään (kyllä!) tänään. Tarvitsen jotain ihmistä. Nyt täytyy vain pelätä hänen vastaustaan. Jos hänellä ei ole rahaa, en tiedä haluanko mennä hänen kotiinsa käymään. Se on paljon vähemmän aikataulutettua ja paljon enemmän vaikeaa kuin syöminen. Minusta tuntuu, ettei minulla ole kenellekään mitään sanottavaa. En silti haluaisi olla yksin. Jos menemme syömään, voimme pyytää vielä yhden ystävän mukaan. Silloin minulla olisi vähemmän paineita. Pelkään sitä, ettei ole mitään sanottavaa. Molemmat tuijottelevat seiniä, kunnes tuntuu tyhmältä enää edes yrittää puhua mitään.

Jos me otamme kolmannen ihmisen mukaan, se on hyvin luultavasti T. Pidän T:stä. Hän on hauskaa seuraa. Hyvin tyttömäinen ja meillä on paljon yhteisiä muistoja. Minua vain vähän häiritsee, kun olen kuunnellut kärsivällisesti hänen syömishäiriöstään ja muusta paskasta hänen elämässään (tottakai, niin ihmiset tekevät), niin jos minä koitan puhua omista huonoista hetkistäni vastaus on jotain tyyliin: "Ei, mä en halua kuulla! Mulla on yks ystävä, jolla on nyt ihan hirveen vaikeaa ja mä en jaksa enää mitään tällaista!" Mikäs minä olen? Luulin olevani ystävä, mutta minä olenkin vain hyväntuulenystävä. Kuten niin monille muillekin.

Se, etten minä puhu, ei tarkoita, ettenkö haluaisi. Olisi edes yksi ihminen, joka osaisi kysyä ne oikeat kysymykset.

Lisäys: K vastasi. On tulossa kipeäksi ja pyysi kotiinsa. Ääh, en minä tiedä haluanko. Ehkä minä ehdotan tämän kylän kälyistä pizzeriaa. Ei kyllä kiinnostaisi. Tai jos nappaan leipomosta matkalla pullat ja hän saa tarjota teetä. Joskus illalla vasta. Että minun pitää mennä kotiin puoli kahdeksaksi, että ehdin katsomaan Arto Nybergin. Kaupungilla voin käydän huomenna illalla. Joojoo. Nyt kuitenkaan vastaan K:lle, että katellaan. Minusta vähän tuntuu, ettei kuitenkaan katella. Vittu.

M