On tosi paha olla, mutta en minä tiedä miksi. Minä en halua kertoa siitä edes tänne. En osaa enkä jaksa. Minä vihaan ajattelua. Minä en ajattele, minä kuvittelen, mitä kirjoitan tänne tai puhun jollekin (ihan kuin jotakuta kiinnostaisi) ja usein vielä teen sen ääneen. Nyt ei ole taaskaan mitään kosketusta todellisuuteen. On huono omatunto, sillä minun pitäisi olla koulussa. Olen laiska ja huono. Minä en tunne enää mitään muuta kuin syyllisyyttä. Haluan pakoon. Jos tökin korvaani jollain, valuisivatkohan nämä aivot ulos?

Minä en syö tänään. Minä en halua. Nälkä on todellista. Paljon todellisempaa kuin se, joka minua peilistä katsoo. Minun elämäni on kuin unta, päättymätöntä painajaista. Olisi sittenkin pitänyt lähteä kouluun. Siellä on ihmisiä. Normaaleja ihmisiä, joilla on normaaleja ajatuksia. Ihmisiä, joille sanat "kuolema", "rakkaus" tai "elämä" merkitsevät jotain.

Ajatukset kiertävät kehää. Olisi niin paljon tekemistä. On helppo suunnitella, mitä teen seuraavaksi. On helppo suunnitella, mitä teen viiden vuoden päästä. Mutta mitä teen ensi viikolla? Mitä teen kesällä? En pysty ajattelemaan niitä. Minä olen lasia, minä menen rikki puhalluksesta. Minulla on kuitenkin kova kuori, jonka läpi ei kukaan pääse. Minä olen koittanut puhua itsestäni ystävilleni, mutta minulle tulee siitä huono olo. Tunnen itseni naurettavaksi. Minä olen naurettava. Ruikutan aivan turhasta. Kehittelen itselleni ongelmia, koska... niin, miksi? Ehkä minä kaipaan huomiota. Ehkä olen vain todella itsekäs. Haluan uuden alun, mahdollisuuden. Heitän hukkaan kaiken kauniin, mitä olen koskaan saavuttanut. Olen ilkeä ja itsekäs. Saan syyttää vain itseäni, kun ihmiset juoksevat luotani pois. Vihaan, vihaan, vihaan.

Helpottaako tämä? Ei, ei yhtään.

M